Joukkoistaminen, osallistujat ja tehtävän määrittely

Tutkija Tanja Aitamurron vieraskynä-kirjoitus Helsingin Sanomissa esitteli hankkeita, joissa joukkoistamista on käytetty poliittisen päätöksenteon apuna.

Aitamurron viesti pähkinänkuoressa oli: joukkoistamisen avulla kansalaiset pääsevät vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon, mutta Suomen hallinnon tietohallinto-ongelmat ja avoimen kulttuurin puute tekevät hankkeet kalliiksi ja hankaliksi toteuttaa.

”Kan­sal­li­sel­la­kin ta­sol­la Suo­mi to­teut­taa avoi­men hal­lin­non pe­ri­aat­tei­ta jäh­meäs­ti ja tus­kin nä­ky­väs­ti. Osal­taan tä­mä joh­tuu avoi­men kult­tuu­rin vie­rau­des­ta. Suo­mes­sa on vah­va sul­jet­tu­jen ovien pe­rin­ne”, Aitamurto pohti.

Kirjoitus herätti pientä julkista keskustelua verkossa. Ja sen ulkopuolellakin:

Toukokuun viimeisenä päivänä oli Helsingin Sanomien mielipidesivulla kirjoitus, jossa Antti Halonen kritisoi Aitamurtoa avoimuus-termin löyhästä käytöstä.

Halonen penäsi Aitamurrolta selvennystä väitteeseen, jonka mukaan politiikan legitimiteetti vahvistuu, kun päätöksenteko muuttuu avoimemmaksi joukkoistamisen myötä.  Halosen mukaan olisi tärkeä tietää, millaisilla mekanismeilla Aitamurron esittelemät joukkoistamisprojektit ovat turvanneet yhteiskunnan heikoimmassa osassa olevien osallistumisen.

”Tutkimusten mukaan joukkoistamishankkeisiin osallistuvat ensisijaisesti jo valmiiksi yhteiskunnalliseen toimintaan sijoittuneet toimijat”, hän kirjoittaa.

Kysymys osallistujapohjasta on oleellinen missä tahansa joukkoistamishankkeessa. Verkossa toteutettavat projektit sulkevat väistämättä pois joukon ihmisiä. Joku on estynyt käyttämään nettiä tietyllä hetkellä. Toista ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Tehtiinpä joukkoistamista missä kontekstissa tahansa, on tehtävän määrittely ja rajaaminen keskeinen asia onnistumisen kannalta. Ideaalitilassa tehtävä määritellään niin, että osallistujien taustan vaikutus on minimoitu tai se otetaan muuten huomioon.

Tämä on helppoa hankkeissa, jotka vaativat osallistujilta vain mekaanisia toimintoja. Tästä hyvä esimerkki on NASA:n Marsin kraatereiden kartoitushanke. Kuka tahansa voi osallistua eikä osallistujan tausta vaikuta lopputulokseen.

Mutta kun Espoo tai Helsinki hakevat  ideoita palveluidensa parantamista silmällä pitäen, on erittäin todennäköistä, että osallistujan tausta ohjaa ideoimaan vain omasta näkökulmasta. Voi myös pohtia, mitkä ihmisryhmät jättävät vastaamatta.

Tarvitaan siis asiantuntijoiden ja muiden organisaatioiden työntekijöiden panosta paikkaamaan joukkoistamishankkeessa väistämättä esiintyviä puutteita. Loppujen lopuksi joukkoistaminen on vain apuväline. Sillä saadaan kuitenkin arvokasta ruohonjuuritason tietoa ja taitoa organisaatioiden käyttöön.

Millä tavoin osallistujien tausta voitaisiin paremmin huomioida joukkoistamishankkeessa?

Tero/Kansalaisareena