VAPAAEHTOISJOHTAMISEN ARKEA: Vapaaehtoistoiminnan tulevaisuuskuvia

Vapaaehtoistoiminta elää nopean muutoksen aikaa. Tulevan ennakointi on vaikeaa. Mihin vapaaehtoistoiminta on menossa? Tuleeko se pirstaloitumaan ja eriytymään? Tuleeko sillä olemaan monia suuntia ja yhä uudenlaisia funktioita? Mitä muutoksia sosiaalisen median vahvistuminen ja nettiaikakaudella syntyneet sukupolvet tuovat tullessaan? Miten suurien ikäluokkien eläköityminen vaikuttaa? Entä yhä voimakkaamman globalisaation vaikutus?

Kehittelin muutamia epätieteellisiä kuvauksia siitä, miltä vapaaehtoistoiminta voisi näyttää muutamien vuosien kuluttua.

Vapaaehtoistoiminta oravanpyörän jatkona

Yhteiskunnan tehokkuuspaineet ovat tulleet yhä vahvemmin vapaaehtoistoiminnan kentälle. Kilpailu työpaikoista on kovaa.  Myös vapaaehtoistoiminnassa on mietittävä, mikä näyttää CV:ssä hyvältä. Vapaaehtoistyön kentällä joudutaan räätälöimään erilaisiin tarpeisiin sopivia tehtäviä. Sitoutuminen on yhä rajatumpaa. Vapaaehtoiset toimivat useissa järjestöissä. He poimivat itselleen antoisimmat tehtävät. Vapaaehtoistoiminnan koordinoinnilta vaaditaan enemmän.  On koordinoitava lukuisia yhä pienemmiksi palasiksi pilkottuja tehtäviä ja niiden tekijöitä. Järjestöjen toiminta muuttuu moduulimaisemmaksi.  Vapaaehtoistoiminnassa mukana olevalla voi olla hatara käsitys järjestön toiminnasta kokonaisuudessaan. 

Yhteisöllistä auttamista 

Tehokkuusyhteiskunnan vastapainoksi kaivataan yhteisöjä, joissa voi kohdata ihmiset kokonaisvaltaisesti ja joissa on tilaa jäsentää arvojaan ja ajatuksiaan. Yhteisöissä saa kosketuspintaa oman lokeron ulkopuolelle. Yksilökeskeisten arvojen aika on jäänyt taakse. Toisten huomioimista ja heikommassa asemassa olevien auttamista arvostetaan enemmän kuin urakehitystä tai materiaalisia etuja. On trendikästä hidastaa. Tarkoitus ei ole saada aikaan mahdollisimman paljon vaan pitää huolta muiden ja omasta hyvinvoinnista.

Mummo- ja pappaenergiaa vapaaehtoistoimintaan

Koulutetut ja työelämässä pätevöityneet suuret ikäluokat pamahtavat vapaaehtoistoiminnan kentälle. Suuri joukko osaavia ja motivoituneita vapaaehtoisia ottaa vapaaehtoistoiminnan kentän haltuunsa. He eivät tyydy vain osallistumaan vapaaehtoistoimintaan vaan tahtovat vaikuttaa sen toimintatapoihin ja päämääriin. Vapaaehtoistoiminnan kentällä haasteena on luoda rakenteet tälle energialle ja osaamiselle.

Nettivapaaehtoisuus

Vapaaehtoistoiminta on siirtynyt yhä enemmän sosiaaliseen median foorumeille. On kehitetty laadukkaat keinot valita, kouluttaa, tukea ja viihdyttää vapaaehtoisia sosiaalisessa mediassa. Vertaistukiryhmät toimivat sosiaalisen median kautta. Vanhukset ja heidän tukihenkilönsä chattailevat. Vapaaehtoiset ohjailevat netin kautta vanhusten ja vammaisten apuna olevia robotteja.  Feissarista on tullut someissareita. Lahjoitukset klikataan netissä. Tietoyhteiskunta luo koko ajan uusia välineitä ja tapoja yhteiskunnan toimintaan. Muutoksiin tulee sopeutua nopeasti, jos tahtoo pysyä mukana.

Ehkä yllä kuvatuista ilmiöistä tulee joitakin piirteitä vapaaehtoistoiminnan kentälle. Uskon kuitenkin vapaaehtoistoiminnan edelleen vetävän ihmisiä puoleensa, koska he tahtovat toimia itselleen tärkeiden arvojen puolesta, tutustua uusiin ihmisiin, auttaa toisia ja oppia uutta.

Anni Koskela

Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun Vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa.

VAPAAEHTOISJOHTAMISEN ARKEA: Hankkeiden rippeillä

Tarvitseeko hankkeen olla innovatiivinen? Mitä jos vanhassa onkin vara parempi?

Olen saanut keväästä asti nauttia siitä vallattomasta, ideoita pursuavasta ja lopen uuvuttavastakin ajasta eli hankkeen alusta. Tiedättehän sen tunteen, kun aamulla melkein juoksee töihin kun palo on niin kova. 

Benchmarkkaaminen ja tutustuminen toisiin kentän toimijoihin on ollut lähes armotonta. Erilaisiin hakukoneisiin on syötetty hakusanoja, minkä seurauksena on luettu asiasta sekä asian vierestä. Tietoa etsiessään huomaa kuitenkin pian tyrmistyksekseenkin, että hyvin samanlaisilla tavoitteilla on käynnissä tai on jo päättynyt lukuisa määrä muita hankkeita. 

Miten he sen tekivät? Miten tämä hanke eroaa muista vai eroaako?

Haluan kuulla kaiken ja toistaa sen hyvän, mitä toiset ovat jo upeissa hankkeissaan kehittäneet. En usko että olen tuottamassa mitään innovatiivista, mutta kokoamalla palikat uudenlaisen järjestykseen voi taas tehdä jotain oivalluksia.

Mutta miten päästä käsiksi siihen mielettömään tietotaitoon, mitä vapaaehtoistoiminnan nyt jo kuopatuissa hankkeissa on kertynyt?

Ei tietysti mitenkään, sitä on yksinkertaisesti liikaa. Olisiko kuitenkin mahdollista tuottaa entistä parempia dokumentointeja hankkeista? Enkä nyt tarkoita niitä kansioita, mitä joskus tehtiin, vaan jotain helpompaa, nopeampaa ja kattavampaa.

Toivon että kun joku intoa pursuava tuore projektityöntekijä sattuu joskus tämän hankkeen rippeille saa hän niistä jotakin irti. Ja näin hyvä kiertää.

Nyt kuitenkin tekemään!

Saara Teinilä

Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun Vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa ja toimii projektityöntekijänä Helsingin Diakonissalaitoksen Seniori-Vamos hankkeessa.

VAPAAEHTOISJOHTAMISEN ARKEA: Superfoodia sielulle

Löysin itseni mustikkametsästä. Ovat niin superia työkseen tietokonetta tuijottavalle. Ilmeisesti keski-ikä iskee muuallekin kuin silmiin, kun marjanpoiminta tuntui jopa mukavalta.

Siinä ehti kevyesti filosofoimaan samalla kun harrastaa kaikkea hienoa hyötyliikuntaa, tietokonekyttyräselän venyttelyä kohti nilkkoja ja refleksiharjoittelua paarmoja vastaan. Pohtimaan pian käynnistyvää vilkasta vapaaehtoistoiminnan syksyä samalla, kun kyttää puskasta onko kauempaa kuuluva ääni postiauto vai kenties ne pelätyt thaimaalaiset poimijat.

Olen työssä eräästä pelifirmasta rahoituksensa saavassa järjestössä ja toimintamme pyörii käytännössä täysin vapaaehtoisten voimin - vapaaehtoisten toimijoiden, jotka kehittävät, antavat aikaansa ja omaa jaksamistaan auttaakseen muita. 

Edistämme asiaa, jonka eteen korvauksetonta työtä on roppakaupalla enemmän kuin tekijöitä. Minun välillä lievää skitsofreniaa suosiva työtehtäväni on yhtä aikaa innostaa ja pyytää heiltä yhä hienompia suorituksia pitääkseni rahoittajan suosiollisena ja samalla huolehtia heidän jaksamisestaan. Ymmärrän hyvin miksi on uskottavampaa, kun hyvää ja pahaa poliisia esitetään kahdella henkilöllä.

Usein kysyn, mikä saa vapaaehtoisen jaksamaan. Toimijoillamme on perhettä, työtä, opintoja, taloprojekteja, muita yhdistyksiä, erilaisia elämänmutkia. Silti he tekevät oman osuutensa asiamme eteen niin, että jokaisen työnantajan pitäisi taistella näistä tyypeistä työmarkkinoilla. Vastaus on eri tavoin muotoiltuna sama. Tästä saa voimaa. Vapaaehtoistyö on siis sielun superfoodia heille.

Miten saataisiin tätä lisää? Uusia tekijöitä tarvitaan, samalla kun yhteiskunta on pyrkinyt kitkemään tämän arvokkaan työn ainakin työttömiltä ja ehkä myös verottajalta selkeästi kukkienkasteluapuja pimittäviltä naapureilta.

Mustikoita kerätessä välähti (tai iski lämpöhalvaus). Omaan käyttöön saa marjoja kerätä, samoin itse kerättyjä saa myydä suoraan, siihen ei vielä verottajakaan puutu. Jospa rinnastetaan vapaaehtoistoiminta mustikanpoimintaan ja lanseerataan käsite ”Sielun superfood”? Tehtäisiin kampanja sanomalla, että tekemällä vapaaehtoistyötä hyvään tarkoitukseen - oli se sitten heikompiosaisten auttamista tai muuta – keräät itsellesi henkisiä vitamiineja joilla jaksat arjessa ja talven kaamoksessa? Vapaaehtoistyö olisi ihan must elämänlaadun tae.

Jos joku pitää sielua liian hengellisenä sanana, niin kehitä korvaava. Ajatuksena ei ole anekaupan nykyversio vaan saada uusia tekijöitä mukaan. Esimerkiksi jos ruokavaliostaan tiedettä tekevä kuntoilija ottaisi osaksi kunto-ohjelmaansa henkisen hyvinvoinnin kasvattamisen vapaaehtoistoiminnalla? Lenkkiin saisi buustia ulkoiluttamalla samalla rullatuolivanhusta tai ketteryystreeniä nilkkojen potkittamisesta juniorijalkapallon avustajana. Tästä hän saisi henkistä kanttia juosta sen haaveidensa maratonin, jolloin kaikki voittavat. 

Olisiko ideaa?

Nimim. Lomalla ehtii     

Kirjoittaja käyttää nimimerkkiä, koska on työssä pienessä järjestössä ja ajatukset ovat hänen omiaan, eivät järjestön virallinen kannanotto.
 

VAPAAEHTOISJOHTAMISEN ARKEA: Karvaiset vapaaehtoisemme

Koiraa ulkoiluttaessa vastaantulija reagoi eläimeen aina jollakin tavalla: väistelee tai aloittaa keskustelun: "Minullakin on ollut koira". Usein näkee lehdissä juttuja, joissa kerrotaan kuinka vanhusten palvelukodissa on lemmikkinä kissa, lintuja tai mahdollisesti koira. Myös eläimen myönteisistä vaikutuksista vanhuksiin kerrotaan paljon.

Eläimen ottaminen palvelukotiin ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. On otettava huomioon asukkaiden sekä henkilökunnan mahdolliset allergiat ja mielipiteet. Lisäksi eläin tarvitsee aina hoitoa ja aikaa. Helpompi ja ehkä järkevämpi tapa on saada vapaaehtoisia koiravieraita, esimerkiksi paikalliset koiraharrastajat lemmikkeineen voivat olla kiinnostuneita vierailemaan palvelukodissa. Samalla vanhukset tutustuvat eläinten ohella myös uusiin ihmisiin.

Reaktio koiran vierailun yhteydessä on monen asukkaan aktivoituminen. Vanhus, joka ei muuten paljon osallistu tai puhu, voi aktivoitua ottamaan lemmikin syliin tai silittelemään sitä ja puhella sille esim. seuraavasti: "Voi kulta rakas, muistit minua".  Koiralle voi jutella sellaistakin, jota muille ei voida purkaa. Se on uskollinen ja ei levittele asioita pitemmälle.

Monet iäkkäät ihmiset ovat nuoruudessaan eläneet aikaa, jolloin lehmät, hevoset, lampaat ja kanat olivat jokapäiväisiä tuttavuuksia. Kyselin ja keräilin jokin aika sitten lehmien ja hevosten nimiä vanhusryhmiltä. Molempia nimiä löytyi 70–80 helposti; lisäksi tarinoita sattumuksista ja tapahtumista näiden eläinten kanssa.

Yhteisestä hetkestä iloitsee niin vanhus kuin koira Keuruun Suvantokodissa. Kuva: Marja Reiman

Koirat ja muut eläimet ovat odotettuja vapaaehtoisia omistajansa kanssa palvelukodeissa. Eläimen tulee kuitenkin olla hyväluonteinen, terve ja puhdas. Oma koirani on vieraillut vapaaehtoisena (n. kerran kuussa) pennusta lähtien kahdeksan vuoden ajan. Tänä aikana se on oppinut tuntemaan reitit, joita kuljetaan ja huomatessaan pääsevänsä vierailulle sen innostuksella ei ole rajaa: tapaahan se vanhoja tuttuja ihmisiä, joilta saa mukavia rapsutuksia ja hyväilyjä. Vierailuista on mielestäni ollut vain positiivista kerrottavaa niin henkilökunnan, vanhusten kuin myös koiran ja sen omistajan näkökulmasta.

 

Marja Reiman

Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun Vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa.