Sosiaalialan vapaaehtoistoiminnan tulevaisuuden kuva Suomesta: Einolle mustikkasoppaa
Ennen vapaaehtoistoiminnan johtamisen opintoja pohdin usein sosiaalialan työn tulevaisuutta Suomessa. Opintojen aloitusjakson Henrietta Grönlundin innostavat luennot nostivat nuo pohdinnat pintaan nyt vapaaehtoisuuden näkökulmasta. Tapasin illallisilla ystävän, joka toimii vapaaehtoisena sosiaalialalla. Sain hänen ja muun pöytäseurueen kanssa jakaa ajatuksia vapaaehtoisuuden tulevaisuudesta Suomessa ja luodata vapaaehtoisuuden syvintä olemusta. Päästyäni vihdoin lukemaan Ari Marjovuon väitöskirjaa Järjestömuotoinen vapaaehtoistyö sosiaalisten representaatioiden näkökulmasta vapaaehtoisuus näyttäytyi sisäisesti rikkaampana maailmana kuin aiemmin.
Suomessa kuulee toisinaan puheenvuoroja, joissa halutaan vapaaehtoistoiminnan laajenevan sosiaalialan ammattivyöhykkeelle. Ketkä tätä haluavat? Vapaaehtoisetko? Marjovuota lukiessa mieleeni piirtyi kuva vapaaehtoisuudesta ainutlaatuisena tapana kohdata ihmisiä. Vapaaehtoisuus kulkee ammattityön rinnalla mutta ei sotkeudu siihen, se tarjoaa mahdollisuuden persoonattomaan, aitoon ja läheiseen ystävyyteen. Tämä sopii huonosti yhteen ajatuksen kanssa, että sosiaalialan työtehtäviä voidaan siirtää vapaaehtoisten toteutettavaksi. Sosiaalialan työntekijä ei yleensä ole asiakkaan ystävä. Näyttää siltä, että vapaaehtoisen ja ammattilaisen oleellisinta eroa ei aina ymmärretä: työntekijä, olkoonpa kuinka ihmisläheinen tahansa, toimii aina ammattiroolissa, vapaaehtoinen voi olla aidosti läsnä ihmiselle.
Jos vapaaehtoistoimijat eivät itse halua sekoittaa sosiaalialan työtehtäviä toimintaansa, kuka sitä haluaa. Talous, totta kai. Meillä ei jatkossa ole varaa edes nykyisen sosiaalijärjestelmän kalpeaan heijastukseen, eräs talousvaikuttaja tiivisti Suomen tulevaisuuden haasteen. Paine hyvinvointivaltion purkamiseen kasvaa. Päättäjien puheissa vilahtelee kestävyysvaje, massiivinen julkinen sektori, kallis sosiaalipalvelujärjestelmä. Sote-uudistus, mitä ikinä se tulee tarkoittamaankaan, on ajankohtaistermien selvä ykkönen. Enää ei kysytä mitä me suomalaiset haluamme ja miten sosiaalijärjestelmämme parhaiten kattavasti toimii, vaan mitä markkinat vaativat.
Kysykäämme kuitenkin – epämuodikkaasti – mitä me suomalaiset haluamme. Uskommeko vanhuksemme, tukea tarvitsevat lapsiperheet, mielen pulmista kärsivät nuoret ja aikuiset ihmisen hyväntahtoisuuden varaan vai koetammeko talvisodan taistelumentaliteetilla pitää sosiaalialan työn tasolla, jolla tukea tarvitsevat yhteiskuntaluokasta ja pärstäkertoimesta riippumatta hoidetaan kunnialla, markkinoiden vaatimuksista huolimatta...
Keski-ikäinen herrasmies, "Eino Erityinen", ei halua maksaa yhtään enempää veroja, jotta syrjäytymisvaarassa oleva Osku tulee ammatillisesti kohdattua. "Miks mun pitää kustantaa ton hulttion arki", kysyy Eino, ja haluaa Oskua auttavan sosiaaliohjaajan tilalle vapaaehtoisen "Pirkko Pirtsakan". Käy niin, että Eino saa sydäninfarktin ja joutuu/pääsee kunnalliseen hoitokotiin toipumaan. Haluaako hän, että häntä hoitaa Pirkko Pirtsakka vai ammattihoitaja, joka saa pikkusiivun palkkaansa Einon maksamista veroista? Einon mieli saattaa muuttua, kun kuntouttamisen kohde vaihtuu.
Miten sote-muutoshuumassa käy vapaaehtoisten, kuinka heidän ainutlaatuinen toimintatapansa istuu sopivaksi osaksi palvelujärjestelmää? Mikäli Pirkko Pirstakka ei löydä luontevaa paikkaa kunnallisessa hoitokodissa, Eino saattaa jäädä vaille mustikkasoppaa, jos ei itse ajallaan pääse iltapalalle. Kun sosiaalialan työntekijämitoitukset on jo nyt vedetty äärimmilleen, kuka tekee jatkossa luonnollisen poistuman tai burnoutin kautta poistuneen hoitotyöntekijän työt, kuka tarjoaa Einolle mustikkasoppaa. Pirkko Pirtsakka? Mutta mihin vedetään raja? Einon verenpaineen mittaaminen ja lääkkeiden annostelu, onko se Pirkon työtä. Vapaaehtoisuus tulee jatkossa olemaan tärkeä osa Suomen sosiaalista hyvinvointia, mutta on syytä miettiä millainen osa.
Elinkeinorakenteen muutos, kaupungistuminen ja vaurastuminen hajottivat sukulaisyhteisöt Suomesta. Kenialainen ei ehkä ensinkään käsitä, miksi Eino on hoitokodissa eikä lastensa kodissa. Onko Suomessa käynyt niin, että hyvinvointivaltio on ikään kuin tahtomattamme luonut tilanteen, jossa ihmiset joutuvat erilleen luonnollisista hoitosuhteista. Kun sosiaalialan työmäärä vain lisääntyy ja tekijät vähenevät, apua tullaan kaipaamaan.
Jos Einolle ei kohta enää syötä mustikkasoppaa megakiireinen ammattilainen eikä 500 kilometrin päässä asuva ainoa lähiomainen, sen tekee Pirkko Pirtsakka. Mutta mitä pahaa tässä on - jos oletetaan, että Pirkko pysyy lestissään iltapalan tarjoajana ja mielen virkistäjänä. Vastustusta tuntuu olevan ilmassa. Osa hoitolaitoksen työntekijöistä saattaa vastustaa Pirkon tuloa tontilleen – vaikka nääntyy töidensä alle! Vasemmistolaisessa aatesuunnassa saatetaan vastustaa vapaaehtoisuuden rantautumista sosiaalisektorille historiallisista syistä. Mieleen muistuu erään ystävän tuima ilme, kun hänelle mainittiin tietyn vapaaehtoisjärjestön nimi: kuin Lapuan liike olisi tulenliekkeinä syttynyt hänen silmissään.
Voisiko vastustus vapaaehtoisuuden laajenemisessa sosiaalialalla kuitenkin olla juurtuneena ajatteluumme. Elämme hyvinvointivaltiossa, jonka tulee hoitaa sairaat, lapset ja vanhukset. Jospa kyseessä on vaurauden luoma ajatusmalli: järjestelmä hoitaa, vapaaehtoiset pitäkööt näppinsä erossa. Muistan pari vuotta sitten ns. ”Saulin listan” aiheuttaman kiivaan keskustelun: Ei nuorten syrjäytymistä pullaa leipomalla hoideta; mitä, ollaanko tässä purkamassa sosiaalipalvelujärjestelmää? Sosiaalialan toimijana mietin, mistä moinen tuikea reaktio, minullakin. Itse asiassa ”Saulin lista” oli käypä vapaaehtoisen tukiperheen puuhalista: ei siinä oltu viemässä töitä perhetyöntekijöiltä ja kuraattoreilta, vaan tuomassa ainutlaatuinen läsnäolon siivu jonkun lapsen elämään ansiokkaan ammattityön lisäksi. Eri asia on, tohdinko tätä ilmaista vanhalle isälleni, tuolle aikanaan punaisista punaisimman ammattiosaston - Wärtsilä 49:n - jäsenelle, joka näkee punaista kuulleessaan jo tietyn vapaaehtoisjärjestön nimen alkuosan, ja joka ei luojan kiitos ole kunnallisessa hoitokodissa Einon kanssa odottamassa mustikkasoppaa.
Jari Honka
Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti