Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

Sittenkin yhdessä?

Eteläsuomalainen 55 000 asukkaan kaupunki. Neljä omilla tahoillaan toimivaa retkeily-yhdistystä. Näistä kahdella on tukikohta, latumaja. Toisen maja sijaitsee upeasti joen partaalla, toisen sisämaassa latujen ja polkujen välittömässä läheisyydessä.

Jokainen yhdistys toimii omalla tahollaan suhteellisen aktiivisesti, mutta kukin kaipaa lisää toimivia vapaaehtoisia, ohjaajia ja vetäjiä. Näillä yhdistyksillä on vuodessa kaksi sääntömääräistä kokousta. Tämä tekee yhteensä kahdeksan kokousta, toimintasuunnitelmaa ja vuosikertomusta, talousarviota sekä tilinpäätöstä. Aikalailla siis istumalihaksia vaativia "sisäilyhommia", jotka useimmille ulkoilun parissa toimiville yhdistyksille ovat sitä "pakollista pahaa" yhdistysbyrokratiaa.

Voisiko tätä vähentää? Jos kokouksia olisikin vain kaksi, suunnitelmia ja kertomuksia, arvioita ja päätöksiä ne yhdet. Houkutteleva ajatus. Jäisi enemmän aikaa ulkoilla ja retkeillä. Tehdä sitä mistä kukin eniten nauttii. Sitten keksitään ajatus yhdistymisestä. Kaikin puolin järkevä ja kannatettava idea mutta toisaalta niin vaikea, lähes mahdoton yhtälö.

Mitä pitää ymmärtää ihmisen luonnosta, jotta voisi edes vähän käsittää miksi yhdistysten yhdistyminen on helpommin sanottu kuin tehty?

Yhdistystoiminta on intohimoista hommaa. Monien yhdistysten juuret ulottuvat vuosikymmenten taakse. Yhdistyksen eteen on tehty töitä, nähty vaivaa, annettu tunturikaupalla sitä kalleinta eli omaa aikaa. Onpa ehkä joskus jopa jouduttu puolustamaan yhdistystä. Yhdistyminen toisen yhdistyksen kanssa voi tuntua siltä kuin kaikki mennyt heitettäisiin tunkiolle.

Vaikka yhdistykset olisivat samasta maakunnasta, voi niiden kesken silti vallita historiallisia jännitteitä tai rintamalinjoja. Ihmisen sosioekonominen tausta saattaa vaihdella sen mukaan missä päin kaupunkia hän tai hänen vanhempansa ovat asuneet. Näin yhdistys saattaa tiedostamattaan profiloitua tietynlaisten ihmisten äänitorveksi. Fuusioituminen toisenlaisten, erilaisten kanssa arveluttaa - ehkä jopa pelottaa. 

Vaikka useimpien yhdistysten on vaikea löytää johtokuntiinsa luottamushenkilöitä, on selvästi olemassa myös ilmiö, jossa vanhat toimijat eivät osaa tai ehkä eivät jopa halua luopua tehtävistään. Monet luottamustehtävät kun pitävät sisällään myös vaikuttamismahdollisuuksia, antavat toimijoilleen näkyvyyttä ja toisinaan jopa julkisuuttakin. Yhdistyksen purkaminen, jota yhdistyminen käytännössä usein tarkoittaa, voi johtaa oman luottamustehtävän menettämiseen.

Yhdistysten yhdistyessä voi omaisuuden jako olla myös asia, joka tuntuu haastavalta. Toinen yhdistys on selvästi varakkaampi kuin toinen tai toisella on esimerkiksi tukikohta, jonka menettämistä tai jakamaan joutumista pelätään.

Kun kaikki osapuolet ovat pelkoineen tuntoineen päivineen tulleet kuulluiksi ja ymmärretyiksi, edut ja haitat on perusteellisesti punnittu ja mitattu, olisiko yhdistyminen sittenkin mahdollista, myös käytännössä? Ehkä elämän paradokseista tuttu ajatus; ”saat sen mistä luovut”, voi olla totta myös yhdistysmaailmassa. 

Johanna Yli-Opas

Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa vapaaehtoistoiminnan johtamista.