Olen miettinyt viime aikoina vapaaehtoisen kohtaamista. Lähinnä
näkökulmani pompahtaa esiin arkisesta elämästä, kun olen miettinyt ”kahden
maailman” haasteellisuutta, vapaaehtoisia palkkatyöläisten maailmassa. Kahtiajako
tuntuu ehkä kliiniseltä, mutta toisaalta tarjoaa herkullisia pohdinnan aiheita.
Lähinnä olen pohtinut vapaaehtoistyön roolia, tehtävää ja merkitystä ns. palkkatyöläisen arjessa. Vapaaehtoisten kanssa työskentely, niin antoisaa ja palkitsevaa kuin se onkin, voi myös olla yksi niistä suurimmista haasteista palkkatyöläisen mielestä. Joskus jollekin jopa se suurin murheenkryyni omassa työssään. Asenneongelmaa? No, varmaan sitäkin, mutta jotain siinä täytyy myös olla taustalla.
No, mikä vapaaehtoisten kanssa toimimisessa on sitten haastavaa?
Lähinnä olen pohtinut vapaaehtoistyön roolia, tehtävää ja merkitystä ns. palkkatyöläisen arjessa. Vapaaehtoisten kanssa työskentely, niin antoisaa ja palkitsevaa kuin se onkin, voi myös olla yksi niistä suurimmista haasteista palkkatyöläisen mielestä. Joskus jollekin jopa se suurin murheenkryyni omassa työssään. Asenneongelmaa? No, varmaan sitäkin, mutta jotain siinä täytyy myös olla taustalla.
No, mikä vapaaehtoisten kanssa toimimisessa on sitten haastavaa?
Itse tutkailen
teemaa tässä lähinnä ihmisen kohtaamisen kautta, ts. mitä ajatuksia
vapaaehtoisten kanssa työskenteleminen minussa herättää.
Haasteet kulminoituvat
hyvin paljon ihmissuhteisiin. Seuraavat kysymykset nousevat esiin lähes
päivittäin: Mihin vedän työssäni rajat? Voiko vapaaehtoisen kanssa kaveerata? Vastaanko
vapaaehtoisten soittoihin iltamyöhällä? Kuinka pitkälle kuuntelen vapaaehtoisen
omia henkilökohtaisia ihmissuhdehuolia? Voinko osallistua illanviettoihin?
Kuinka pitkälle siedän huonoa käytöstä? Missä vaiheessa asiat tulevat liian
lähelle, ns. iholle? Voinko olettaa deadlinen pitävän? Mitä kerron omasta
yksityiselämästäni? Miten säilytän ammatillisuuden, kun muut heittävät
vapaalle? Koenko työssäni ylpeyttä vai rinnastanko oman ammattitaitoni puuhasteluksi?
Arvioidaanko minua vapaaehtoisten silmissä ammattilaisena? Olenko ”yksi meistä”?
Saanko edes olla?
Toisaalta olen pysähtynyt myös miettimään, muistammeko me oikeasti
riittävästi kannustaa, kiittää ja arvostaa meidän vapaaehtoisiamme. Tekisinkö
itse samaa vapaaehtoistyötä? Käyttäydymmekö me itsekään aina niin hyvin? ”Ihan
sama -asenne” ja ammatillisuuden katoaminen ovat valitettavasti arkipäivää myös
palkkatyöläisten keskuudessa. Turtuminen lienee oikea sana kuvaamaan
tilannetta.
Itse uskon kuitenkin vielä sinnikkäästi ihmisen kohtaamiseen, toisen arvostamiseen ja toisen työstä kiittämiseen, yhdessäoloon. Tässä tehokkaassa yhteiskunnassa pitää vielä olla tilaa toisen kohtaamiselle. Ihminen haluaa tulla kohdelluksi ihmisenä, ei lukuna excel-taulukossa. Vapaaehtoinen haluaa kuulla joukkoon. Palkattuna työntekijänä sitä minäkin haluan - totta hemmetissä!
Itse uskon kuitenkin vielä sinnikkäästi ihmisen kohtaamiseen, toisen arvostamiseen ja toisen työstä kiittämiseen, yhdessäoloon. Tässä tehokkaassa yhteiskunnassa pitää vielä olla tilaa toisen kohtaamiselle. Ihminen haluaa tulla kohdelluksi ihmisenä, ei lukuna excel-taulukossa. Vapaaehtoinen haluaa kuulla joukkoon. Palkattuna työntekijänä sitä minäkin haluan - totta hemmetissä!
Nimim. Pikku Myy
Kirjoittaja käyttää
nimimerkkiä, koska on työssä tunnetussa järjestössä ja ajatukset ovat hänen
omiaan, eivät järjestön virallinen kannanotto.
Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun
Vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti