VAPAAEHTOISJOHTAMISEN ARKEA: Rakkaat, rasittavat vapaaehtoiset

Olen miettinyt viime aikoina vapaaehtoisen kohtaamista. Lähinnä näkökulmani pompahtaa esiin arkisesta elämästä, kun olen miettinyt ”kahden maailman” haasteellisuutta, vapaaehtoisia palkkatyöläisten maailmassa. Kahtiajako tuntuu ehkä kliiniseltä, mutta toisaalta tarjoaa herkullisia pohdinnan aiheita.

Lähinnä olen pohtinut vapaaehtoistyön roolia, tehtävää ja merkitystä ns. palkkatyöläisen arjessa. Vapaaehtoisten kanssa työskentely, niin antoisaa ja palkitsevaa kuin se onkin, voi myös olla yksi niistä suurimmista haasteista palkkatyöläisen mielestä. Joskus jollekin jopa se suurin murheenkryyni omassa työssään. Asenneongelmaa? No, varmaan sitäkin, mutta jotain siinä täytyy myös olla taustalla.    
No, mikä vapaaehtoisten kanssa toimimisessa on sitten haastavaa? 

Itse tutkailen teemaa tässä lähinnä ihmisen kohtaamisen kautta, ts. mitä ajatuksia vapaaehtoisten kanssa työskenteleminen minussa herättää. 

Haasteet kulminoituvat hyvin paljon ihmissuhteisiin. Seuraavat kysymykset nousevat esiin lähes päivittäin: Mihin vedän työssäni rajat? Voiko vapaaehtoisen kanssa kaveerata? Vastaanko vapaaehtoisten soittoihin iltamyöhällä? Kuinka pitkälle kuuntelen vapaaehtoisen omia henkilökohtaisia ihmissuhdehuolia? Voinko osallistua illanviettoihin? Kuinka pitkälle siedän huonoa käytöstä? Missä vaiheessa asiat tulevat liian lähelle, ns. iholle? Voinko olettaa deadlinen pitävän? Mitä kerron omasta yksityiselämästäni? Miten säilytän ammatillisuuden, kun muut heittävät vapaalle? Koenko työssäni ylpeyttä vai rinnastanko oman ammattitaitoni puuhasteluksi? Arvioidaanko minua vapaaehtoisten silmissä ammattilaisena? Olenko ”yksi meistä”? Saanko edes olla?

Toisaalta olen pysähtynyt myös miettimään, muistammeko me oikeasti riittävästi kannustaa, kiittää ja arvostaa meidän vapaaehtoisiamme. Tekisinkö itse samaa vapaaehtoistyötä? Käyttäydymmekö me itsekään aina niin hyvin? ”Ihan sama -asenne” ja ammatillisuuden katoaminen ovat valitettavasti arkipäivää myös palkkatyöläisten keskuudessa. Turtuminen lienee oikea sana kuvaamaan tilannetta.
Itse uskon kuitenkin vielä sinnikkäästi ihmisen kohtaamiseen, toisen arvostamiseen ja toisen työstä kiittämiseen, yhdessäoloon. Tässä tehokkaassa yhteiskunnassa pitää vielä olla tilaa toisen kohtaamiselle. Ihminen haluaa tulla kohdelluksi ihmisenä, ei lukuna excel-taulukossa. Vapaaehtoinen haluaa kuulla joukkoon. Palkattuna työntekijänä sitä minäkin haluan - totta hemmetissä!

Nimim. Pikku Myy

Kirjoittaja käyttää nimimerkkiä, koska on työssä tunnetussa järjestössä ja ajatukset ovat hänen omiaan, eivät järjestön virallinen kannanotto.

Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun Vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa.