VAPAAEHTOISJOHTAMISEN ARKEA: Vapaaehtoinen toimii vapaasta tahdostaan

Ihminen lähtee mukaan vapaaehtoistyöhön usein auttamishalusta. Vapaaehtoistyö on myös mahdollisuus täyttää päivänsä merkityksellisellä tekemisellä. Se on ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perustuvaa voittoa tavoittelematonta toimintaa, jossa nykyaikana vallitsevat kiire ja tehokkuusajattelu on luvallista – jopa välttämätöntä – unohtaa. Vapaaehtoistyön on tarkoitus antaa voimavaroja myös tekijälleen, ja tutkimusten mukaan vapaaehtoistoimijat ovatkin keskimäärin muuta väestöä onnellisempia ja terveempiä. 

Itse olen aina pitänyt ajatuksesta, että vapaaehtoistyö on kansalaistoimintaa, kansalaisaktiivisuutta, vaikuttamismahdollisuus. Tarttumalla ruohonjuuritasolla toimeen itselleen tärkeäksi kokemansa asian puolesta ihminen antaa viestin ympäröivälle maailmalle. Oli kyse sitten ekologisuudesta, heikompien puolustamisesta, kulttuurin edistämisestä tai mistä vain maan ja taivaan välillä, kansalaistoiminta on aina myös kannanotto siihen, millaista maailmaa yksilö toivoo ja millaisten asioiden puolesta hän on valmis pistämään itsensä likoon.

Viime aikoina vapaaehtoistyötä on nostettu säännöllisesti esiin myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kolmannelle sektorille ja vapaaehtoistoiminnalle asetetaan kasvavia odotuksia yhteiskunnan ongelmien ratkaisussa. Presidentti Niinistö mainitsi puheessaan vuoden alkajaisiksi, että tulevaisuudessa vapaaehtoistyöllä ja yhteisvastuulla on yhä suurempi rooli. Myös Kokoomusnuorten kohua herättäneessä tavoiteohjelmassa mainittiin vapaaehtois- ja järjestötyön korostunut merkitys. 

Mutta miten yhteiskunta vastaa asettamiinsa odotuksiin? Määrärahoja toiminnan kehittämiseen ja toimintaa koordinoivien henkilöiden palkkaukseen ei myönnetä. Hyvinvointipalveluja lakkautetaan ja karsitaan. Entä mitä tapahtuu kansalaistoiminnalle, jos se muuttuu yhteiskunnan odotuksiin perustuvalle pakolle nojaavaksi? Ei voi puhua vapaaehtoistoiminnasta, jos auttamishaluisia ihmisiä hyödynnetään nykyisen ”hyvinvointiyhteiskuntamme” ammottavien aukkojen paikkaamisessa. Haastetaan kaikki kansalaiset mukaan hyvinvointitalkoisiin samalla kun päätetään leikkauksista siellä ja täällä ja usein vähempiosaisten kustannuksella?

Välittäminen on tunne. Se on inhimillistä. Ketään ei voi vaatia rakastamaan, eikä aitoa huolenpitoa voi pakottaa. Vapaaehtoisia ei istu tahdottomana hyllyllä odottamassa, että heille osoitetaan valtiotasolta tehtäviä, joissa heitä kulloinkin tarvitaan. Niinpä uskallan väittää, että ihmiset toimivat yksilöinä omien motiiviensa ja mielenkiinnon kohteidensa ohjaamina myös tulevaisuudessa, luki hallitusohjelmassa mitä tahansa. Vapaaehtoistoiminta on palveluille lisäarvo, ei korvaaja, ja näin sen tulee olla myös jatkossa.

Anna Purola

Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun Vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa.

VAPAAEHTOISJOHTAMISEN ARKEA: Vapaaehtoistyön tunnettuus

Vapaaehtoistyö alkoi avautumaan minulle aikoinaan ihan sattumalta törmätessäni erään luontojärjestön ilmoitukseen, johon päätin tarttua. Sitä ennen en juurikaan tullut ajatelleeksi, miten laaja järjestökenttä Suomessa toimii ja mitä kaikkea järjestöjen kautta voi tehdä. Nyt kun vapaaehtoistyön kautta olen päätynyt palkkatöihin järjestöön, olen enemmissä määrin miettinyt järjestöjen ja sitä kautta vapaaehtoistyön tunnettuutta Suomessa. Mieleeni onkin tullut väistämättä ajatus, että järjestöjen luvatussa maassamme taidetaan lopulta tietää melko vähän järjestöjen tekemästä työstä.

Toisinaan pienet, epätieteelliset "tuttavapiiri-tutkimukset" paljastavat hyvin sen, millaisena jokin asia näyttäytyy ihmisten ajatuksissa. Kaikkien tuttavapiiristä löytyy varmasti tyyppejä, jotka ovat lapsuuden harrastuksen tai nuorena syttyneen palon kautta löytäneet tiensä järjestöön jo varhain. Näille ihmisille ei järjestöjen olemassa oloa tarvitse perustella, mutta jokaisen tuttavapiirin kuuluu varmasti myös iso joukko niitä ihmisiä, jotka eivät ole tutustuneet järjestömaailmaan ja vapaaehtoistyöhön elämänsä aikana ollenkaan. Mielenkiintoista on, että tämän joukon suusta olen itse kuullut useammin kuin kerran, että järjestötoiminta on puuhastelua. On se varmasti sitäkin, mutta minusta on silti mielenkiintoista että järjestötoiminta, jonka voisi tällä hetkellä sanovan jopa ottavan yhteiskunnassa päävastuun heikommista huolehtimisesta sekä luonnon hyvinvoinnin puolustamisesta, saattaa näyttäytyä ihmisten ajatuksissa puuhasteluna.

Vaikka yleisesti on tiedossa, että perinteinen järjestötoiminta ei enää houkuttele ihmisiä ja että uusia toimintamalleja tarvitaan, olisiko silti pyrkimys järjestötyön tunnettuuden lisäämiseen tarpeellinen ensiapu toimijapulaan? Jos järjestöjen tekemä arvokas työ ei näy eikä kuulu tarpeeksi ulospäin, saattaa vapaaehtoiseksikin hankkiutuminen vaatia liikaa yksittäisen ihmisen omaa aktiivisuutta. Jäin esimerkiksi miettimään opiskeluaikojani ja sitä kautta saamaani työelämävalmennusta. Opiskeluaikana hankitun työkokemuksen tärkeydestä puhuttiin paljon, mutta vapaaehtoistoiminnan hyödyistä ei puhuttu kummassakaan opiskelemassani korkeakoulussa juuri mitään vaihtoehtona esimerkiksi sille, että opiskelija on jäänyt ilman kesätöitä. Uskon, että etenkin vaikeasti työllistävillä aloilla vapaaehtoistyön merkitystä työn saantiin ei voi liiaksi korostaa. Lisäksi silmiini on osunut kirjoituksia siitä, miten erityisesti nuoret kokevat omien vaikutusmahdollisuuksien olevan toisinaan heikot yhteiskunnallisissa asioissa. Moni ei varmasti tiedä tai tule ajatelleeksi, miten paljon he voisivat vaikuttaa järjestöjen kautta esimerkiksi oman kotikuntansa asioihin, kuten lähimetsän suojeluun tai lähimmäisen auttamiseen.

Uskon siis, että järjestökentällä on paljonkin käyttämätöntä potentiaalia, kun panoksia vaan laitetaan enemmän viestintään ja yritysmaailmasta tuttuun brändin rakentamiseen. Vielä kun "vanhan liiton" järjestötoimijat ottavat avoimin mielen vastaan uuden polven villit ideat, on meillä järjestökentällä mahdollisuus vaikka mihin.

Heidi Salonen

Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun Vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa.

VAPAAEHTOISJOHTAMISEN ARKEA: Kansalaistoiminnan rakennemuutos – uhka vai mahdollisuus?

Hakukone löytää 0.66 sekunnissa 85 000 osumaa hakusanoilla ”Suomi yhdistysten luvattu maa”. Suomi on ehkä ravinteikas maa yhdistyksille (Patentti- ja rekisterihallituksen yhdistysrekisterissä on tällä hetkellä noin 135 000 rekisteröityä yhdistystä), mutta ovatko yhdistykset enää muhevinta maaperää 2000-luvun kansalais- ja vapaaehtoistoiminnalle?

Sekä järjestötyössä että vapaa-ajalla kansalaistoiminnassa törmää usein samoihin haasteisiin ja paradoksaaliseen oravanpyörään:

Jäsenyhdistysten toimijat väsyvät yhdistysbyrokratian pyörittämiseen, jolloin paukkuja varsinaiseen toimintaan ei jää.

-> Uudet vapaaehtoiset kehiin! Rekrytoiminen on kuitenkin vaikeaa, koska tarjolla on lähinnä hallituksessa istumista. Uusia innokkaita vapaaehtoisia kiinnostaa kokoustamisen sijaan konkreettinen toiminta tärkeäksi kokemansa asian puolesta. 

Joskus uusi innokas kuitenkin uskaltautuu mukaan ja esittää ideoitaan. Yhdistyselimissä kuhistaan: ”Näin ei ole ennen tehty. Tästä pitää päättää erikseen. Tähän täytyy hakea ensin avustusta ja sisällyttää toimintasuunnitelmaan. Tämä ei ole täysin yhdistyksemme näköistä toimintaa.”  

 -> Ex-uudet innokkaat vapaaehtoiset päättävät toteuttaa suunnitelmansa itsekseen. Suomessa, yhdistysten luvatussa maassa, on kuitenkin haastavaa toimia ilman taustayhdistystä. Hienot aloitteet tyssäävät helposti tilavuokrien, lupien ja sopimusten allekirjoittamiseen tai viimeistään pientenkin toiminta-avustusten hakemiseen – näihin kun tarvitaan se ry.

-> Niinpä nämä innokkaat perustavat oman yhdistyksen. Papereita täytellessä ja leimoja odotellessa aikaisemmin innostaneet ideat unohtuvat. Seurauksena on ennen pitkää uusi yhdistys, jonka toimijat ovat väsyneitä byrokratian pyörittämiseen.       

Merkkejä yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnan välttämättömästä rakennemuutoksesta on ollut näkyvissä jo jonkin aikaa. Ihmiset innostuvat nykyään helposti uusista, kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopivista toimintamuodoista - ja kohta taas uusista. Tuoreiden, pitkiksi ajoiksi yhdistyksen toimintaan sitoutuvien vapaaehtoisten perään haikailemisen sijaan voisikin panostaa osallistavan ja monipuolisen toiminnan sekä lyhytkestoisten vapaaehtoistehtävien mahdollistamiseen, tietysti yhdistyksen päämäärää unohtamatta. Vai olisiko jo aika laittaa radikaalisti yhdistykset pakettiin ja suunnata innostus byrokratiasta itse toimintaan?

Haastetta riittää kaikille. Vapaaehtoistyön johtamisen näkökulmasta vaikeinta lienee vakuuttaa toimijat muutoksen tarpeesta ja mahdollisuudesta, kun tilalle ei ole tarjota valmiita ja varmasti toimivia konsteja. Entä kuinka raskasrakenteiset katto-organisaatiot ja kansalaistoimintaa tukeva julkishallinto saadaan vastaamaan muutokseen?

Ksenia Peltovuori

Kirjoittaja opiskelee Humanistisen ammattikorkeakoulun Vapaaehtoistyön johtamisen erikoistumisopinnoissa.