Olin eilen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Opetushallituksen järjestämässä erinomaisessa seminaarissa: Nuorten syrjäytymisen ehkäisy - tilannekartoituksesta toimintaan. Seminaarissa nuorten syrjäytymistä tarkasteltiin useasta eri näkökulmasta.
Presidentti Sauli Niinistö pohti omassa puheenvuorossaan sitä, mitä menestyksellä tarkoitetaan. Niinistö kysyi, milloin olemme leimanneet menestyjäksi jonkun aivan tavallista elämää elävän? Menestymisellä tarkoitetaan usein rikastumista tai jollain tapaa poikkeuksellista suoritusta.
Niinistön huomio on aiheellinen. Olisi arvostettava kaikenlaista osaamista, kaikenlaisia ammatteja, sitä aivan tavallista elämää. Ammattiylpeys saattaisi esimerkiksi edesauttaa ammattitutkinnon suorittamista loppuun. On tärkeää, että nuori arvostaa itseään, omia kykyjään ja elämäänsä, ja tietää myös yhteiskunnan arvostavan näitä. Onnistumisen kokemuksia pitäisi tulla muutenkin kuin huippusuorituksista.
THL:n pääjohtaja Pekka Puska puhui muun muassa alkoholin vaikutuksesta nuorten elämään. Joka neljäs nuori kokee vanhempiensa käyttävän liikaa alkoholia. Vanhempien päihdeongelmiin voi liittyä myös mielenterveysongelmia ja perheväkivaltaa. Puska peräänkuulutti ennaltaehkäiseviä toimia, perhe- ja sosiaalipalvelujen ohella muun muassa alkoholiveron nostoa. Puskan mukaan nuoret itse sanovat, että syrjäytymistä ehkäisevät erityisesti ystävät ja sosiaalinen tuki. Puska muistutti järjestöjen, kuten esimerkiksi urheiluseurojen merkityksestä nuorten syrjäytymisen ehkäisemisessä.
Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä puhui luonnollisesti koulusta yhtenä lapsen tärkeistä kehitysyhteisöistä. Opetusryhmien koon pienentäminen ja oppilashuoltoon satsaaminen ovat hyviä tavoitteita. Pitkälä oli erityisen huolestunut kuntien välisistä eroista. Tällä hetkellä riippuu paljolti asuinpaikasta, miten lapsi saa apua ongelmiinsa. Pitkälä puhui moniammatillisen yhteistyön kehittämisen puolesta. Pitkälä pohti ammatillisen koulutuksen kehittämistä siihen suuntaan, että koulumaista opiskelua olisi jatkossa kolmen sijasta kaksi vuotta ja kolmas vuosi vietettäisiin oppisopimusharjoittelussa tai muuten työelämässä.
Kannatan Pitkälän ehdotusta. Tällä hetkellä ammatillisen koulutuksen keskeyttää 9 prosenttia aloittaneista (lukiokoulutuksen 4%). Osa ihmisistä oppii ja motivoituu nimenomaan käytännössä tekemällä. Myös muunlainen kuin teoreettinen tieto on arvokasta.
THL:n ylijohtaja, lääkäri Marina Erhola puhui muun muassa ylisukupolvisesta syrjäytymisestä. Erhola huomautti, että biologinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja aineellinen pääoma siirtyvät myös seuraaville sukupolville. Ylisukupolviseen syrjäytymiseen vaikuttaa siis moni seikka. Erhola pohti myös tutkimustuloksia siitä, että lapsuudessa koettu rankka elämänkokemus vaikuttaa pysyvästi hormonijärjestelmään ja stressivasteeseen. Erholan mukaan myös sikiövauriot ovat yleistyneet. Jo 1/100 lapsella on niin sanottu fetaalialkoholisyndrooma eli selviä merkkejä alkoholin aiheuttamasta vaikutuksesta.
Erholan puheenvuoro toi kiinnostavan lisän ikuisuuskeskusteluun yksilön versus yhteiskunnan vastuusta.
Opetushallituksen johtaja Jorma Kauppinen pohti sitä, miksi oppimistulokset ovat heikentyneet sekä sitä, opetetaanko koulussa oikeita asioita. Kauppisen mukaan opettajien pitäisi opettaa nykyistä enemmän elämäntaitoja ja elämänhallintaa sekä tukea nuoren kasvua.
Olen periaatteessa aivan samaa mieltä Kauppisen kanssa. Koti ja koulu ovat lapsen keskeiset kehitysyhteisöt. Ei ole hedelmällistä toistella, että ensisijaisesti kasvatuksesta ovat vastuussa lapsen vanhemmat, koska lapsi kuitenkin oppii ja kasvaa ja imee vaikutteita kaikissa ympäristöissä. Kaikki lapset eivät myöskään saa kotoa hyviä eväitä kasvuunsa. Silloin koulun merkitys voi olla aivan ratkaiseva.
Minua kuitenkin häiritsee se, ettei sanota konkreettisesti, millä ajalla opettajat opettavat näitä taitoja ja mitä kaikkea elämäntaitojen ja elämänhallinnan opetukseen tarkalleen ottaen pitäisi kuulua ja ovatko kaikki opettajat luokka-asteesta ja opetettavasta aineesta riippumatta tästä vastuussa? Tarkoitetaanko yleistä keskustelua ja oppilaiden tukemista vai jotain tarkemmin määriteltyä? Välillä tuntuu, että opettajille kasataan todella paljon odotuksia ilmaisematta tarkkaan, miten ne tulisi toteuttaa, jos opetussuunnitelmista ei kuitenkaan olla poistamassa mitään. Mielestäni terveystiedon opetukseen tulisi aina sisällyttää mielen hyvinvoinnin opetusta ja yleinen elämänkatsomustiedon kaltainen oppiaine olisi tarpeellinen kaikille oppilaille.
THL:n erityisasiantuntija Jukka Mäkelä muistutti, että kukaan ei halua syrjäytyä. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve kuulua johonkin ryhmään. Mäkelä painotti sitä, miten tärkeää on, että lapsi kyetään hyväksymään omana itsenään ja että häpeää ja häpäisemistä ei käytetä kasvatuskeinona.
Mäkelä korosti sitä, miten tärkeää on auttaa lasta pääsemään mukaan erilaisiin ryhmiin. Jos lapsi käyttäytyy haastavasti ja muut lapset yrittävät siksi sulkea hänet ryhmästä pois, niin aikuisten tehtävä on auttaa ryhmää toimimaan yhdessä ja tukea muita lapsia niin, että he leikkisivät myös sen lapsen kanssa, jolla on hieman huonommat sosiaaliset taidot. Ryhmästä toistuvasti ulos jääneille lapsille on todettu ilmaantuvan oppimisvaikeuksia ja käyttäytymishäiriöitä. Lapsi myös yrittää lopulta löytää ryhmän, jossa hänet hyväksytään, olipa se sitten esimerkiksi koulukiusaajien ryhmä tai muu negatiivinen viiteryhmä.
Mäkelän puheesta jäi myös mieleen kaksi muuta asiaa: kannattaako lapsen arkuutta todella hoitaa psykoterapialla vai olisiko kuitenkin ensijainen ratkaisu se, että ympäristö huomioisi ja hyväksyisi aran lapsen paremmin ja auttaisi häntä vähän kerrassaan osallistumaan ryhmissä. Toinen huomio oli se, että yhden lapsen huostaanotto maksaa kunnalle vuodessa enemmän kuin yhden sosiaalityöntekijän palkka ja samaan aikaan on tutkitusti todettu, että korkeampi sosiaalityöntekijöiden määrä kunnassa vähentää huostaanottoja.
Mäkelä myös muistutti viime laman virheistä. Lasten ja nuorten palveluista leikkaaminen näyttäisi vain lisäävän kustannuksia tulevaisuudessa.
Seminaarissa oli myös niin sanotun kokemusasiantuntijan puheenvuoro. Itse lapsena huostaan otettu kertoi kokemuksiaan selviytymisestä. Kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen ja niiden mielipiteiden kysyminen, jotka palveluita ovat myös käyttäneet, ovat erinomainen juttu. Hyvin usein seminaareista jää nykyään mieleen nimenomaan kokemusasiantuntijoiden puheenvuorot. Tämänpäiväisen jäljiltä myös tarina siitä, miten vaikeista kotioloista kärsivä lapsi ei saanut leikkiä joidenkin koulukavereidensa kanssa, koska näiden vanhemmat pelkäsivät huonojen elämäntapojen ensin periytyvän ja sitten tarttuvan. Tarina ei kertonut, syrjäytyikö vai selviytyikö tämä lapsi itse.
Seminaari oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Ainut, mitä jäin hieman kaipaamaan, oli työmarkkinaosapuolten tai jonkun työelämän asiantuntijan puheenvuoro. Syrjäytymiseen vaikuttaa myös se, että on yhä vähemmän sellaisia työtehtäviä, joita voi tehdä ilman koulutusta ja vähäisemmillä tiedoilla ja taidoilla. Tulevaisuudessa näistä tehtävistä saattaa olla entistä kovempi kilpailu. Tämä liittyy myös maahanmuuttajien kotouttamiseen, koska puutteellinen kielitaito johtaa usein siihen, että suorittavan tason työt ovat ensimmäinen vaihtoehto.
Vanhusikäisen väestön määrä kaksinkertaistuu seuraavina vuosikymmeninä. Huoltosuhteen ja mahdollisesti myös talouskasvun heikkenemisen takia meillä ei ole varaa jättää ihmisiä työmarkkinoiden ulkopuolelle. Syrjäytyminen on myös aina jonkinlainen tragedia ihmiselle itselleen ja hyvässä yhteiskunnassa kaikki pyritään pitämään mukana.
Terveisin Kansalaisareenan suunnittelija Pinja. Kirjoituksessa esitetyt mielipiteet ovat omiani.
