Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

 

Innostumisesta ja innostamisesta

Tässä kirjoituksessa pohditaan vapaaehtoisten näkemistä asiakkaina ja vapaaehtoistoiminnan järjestäjän oman innostuksen tärkeyttä vapaaehtoisten rekrytoinnissa ja tukemisessa.

Vapaaehtoistoiminnan koordinaattorin tai vaikka yhdistyksen hallituksen olisi hyvä nähdä vapaaehtoiset asiakkaina. Toki toiminnasta hyödyn saava taho - omassa työssäni sijaisperheet sekä sijoitetut lapset ja nuoret - on toiminnan ”lopullinen” asiakas ja tärkeintä on hänen tai heidän hyvinvointinsa edistäminen toiminnan kautta. Kuitenkin vapaaehtoistoiminnan ja -johtamisen valmentaja Lari Karreista lainatakseni ”vapaaehtoinen toimii jos häntä huvittaa”, ja ilman vapaaehtoisia ei kohenneta myöskään vapaaehtoistoiminnan kohteina olevien hyvinvointia.

Edellisellä en tietenkään tarkoita, ettei vapaaehtoisilta voisi vaatia mitään tai edellyttää sitoutumista tehtävään, jonka he ovat luvanneet hoitaa. Mutta vapaaehtoisuuden palkka on toiminnasta saatu ilo ja merkityksellisyyden kokemus. Kissa ei elä kiitoksella, kun taas vapaaehtoinen ei pitkään jaksa vaivautua ilman vahvistusta toimintansa merkityksellisyydestä ja ääneen lausuttuja kiitoksen sanoja.

Asiakkuusnäkökulma tuo vapaaehtoistoiminnan järjestämiseen haastetta. Miten tarjota riittävästi mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen ja merkityksellisiin vapaaehtoistehtäviin sekä tarpeeksi ohjausta, tukea ja rakennetta toiminnalle, muttei kuitenkaan vaatia liikaa, tehdä vapaaehtoisuudesta taakkaa? Kenties kaikkein merkittävin tekijä palautuu vapaaehtoistoiminnan organisoijan omaan innostumiseen ja uskoon toiminnan tärkeydestä.

Vapaaehtoisten rekrytoiminen, innostaminen ja sitouttaminen edellyttävät omaa innostumista ja uskoa vapaaehtoistoiminnan merkityksellisyyteen; siihen, että vapaaehtoinen voi toiminnallaan vaikuttaa toiminnan kohteen elämään ja parantaa hänen hyvinvointiaan. Niin tuettavilta tai toimintaan osallistuvilta saatu palaute, aihealueen opiskelu ja tutkimuksiin perehtyminen kuin oma toimiminen vapaaehtoisena voivat vahvistaa tätä uskoa toiminnan hyötyihin. Asiaansa vilpittömästi uskova, toiminnan vaikutuksista kertova ja kiitoksella palkitseva vapaaehtoistoiminnan järjestäjä saattaa huomata, että niihinkin tehtäviin, joihin ei yleensä ole jonoksi asti vapaaehtoisia, voi löytyä uusia tekijöitä.

Aiemmissa tehtävissäni vapaaehtoistoiminnan saralla en ole aina onnistunut tukemaan vapaaehtoisiani niin suurella innostuksella ja omistautumisella kuin he ja heidän arvokas vapaaehtoistyönsä olisivat ansainneet. Nykyisessä kehittämistyössäni se on kuitenkin monin verroin helpompaa. Kun jatkuva, kiireestä johtuva mielen kohina ja tulostavoitteet eivät täytä ajatuksia, on tilaa ajatella ja olla luova; tarttua mahdollisuuksiin, jotka saattavat avautua siitä, kun joku kävelee sisään ja sanoo: ”haluaisin toimia vapaaehtoisenanne ja minulla on ajatus...”

Heini Aaltonen

 

Kirjoittaja työskentelee Pelastakaa Lapset ry:n, Pesäpuu ry:n ja Perhehoitoliitto ry:n yhteishankkeessa PePPi – Vapaaehtoiset voimavarana sijaisperheiden tukemisessa. Hankkeen puitteissa kehitetään sijaisperheiden tukihenkilötoimintaa sekä muita sijaisperheitä tukevia vapaaehtoistoiminnan muotoja. Kirjoittaja opiskelee parhaillaan Vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

 

Kohtasin arvoa ja merkitystä

Tapahtui pari-kolme vuotta sitten: Kansalaistorilla näkyy jotakin erilaista. Normaalisti näin kesällä frisbieitään viskovat, kolisevasti skeittaavat sekä vihreällä nurmikolla seurustelevat ja loikovat nuoret viihtyvät Eduskuntatalon, Musiikkitalon, Sanomatalon ja junaratojen kehystämällä alueella. Nyt siellä näkyy värikkäitä telttoja ja ihmisten hyörinää. Kuuluu musiikkia ja muuta humua. Mitä porukkaa, ja miksi?

Tuonne kiireellä, päätän tihentää askellustani. Rautalampi maailmankartalle -tapahtuman hyörinä imaisee satunnaisen kuljeskelijan keskelleen ihmettelemään. Puheensorinaa, naurua, liikettä ja värikkäitä vaatteita. Hei, nämä ovat savolaisia, päättelen. Tuolla on kiinnostavia puuistuimia, joissa voi ja pitää istua nenät vastakkain. Noin sosiaalista istuinmallia en ole ennen nähnyt.

Siirryn istumaan ja katselemaan eläväistä meininkiä. Huomaan jokusen julkkiksen ja pintapoliitikon. Ainakin Pekka Haavisto, Eero Heinäluoma ja Marco Bjuström näkyvät olevan paikalla. Tuolla jotkut jonottavat saadakseen makuelämyksiä ja suukokemuksia. Kojussa lienee tarjolla piirakoita tai sultsinoita tai ehkä kukkosia. Onko muikkukukkoa myös?

Tutkin tapahtuman ohjelmalistaa. Näyttää olevan useampipäiväinen Rautalampi maailmankartalle - tai ainakin Suomen kartalle -invaasio. Näyttämöllä eli stagella bändi musisoi, ja nyt on alkamassa Rautalampi-tietoisku.

Rautalampi on Pohjois-Savon maakunnan koillisosassa. Kunnassa asuu 1 770 ihmistä, eli 1,54 asukasta neliökilometrillä. Siellä on yli 550 kesämökkiä tai vapaa-ajan asuntoa.

Miksi tai miten tämä Rautalampi oli Kansalaistorille päätynyt? Hieman haikein tuntein jätän nyt Rautalammen, ja se tulee jättämään Kansalaistorin ja Helsingin ylihuomenna.

Nyt blogitekstin kimpussa: Miten edellä kokemani liittyy nyt tekeillä olevaan Vapaaehtoistoiminnan arvot ja merkitys -opintojakson blogitekstiin?

Eilisaamuna en vielä tiennyt mitä kirjoittaisin. Nykyään on tavallista googlailla, jos ei tiedä. Kokeilin eri hakusanoja: vapaaehtoistyö ja -toiminta, vapaaehtoinen työ ja talkoo. Putkahti linkki: www.talkoot.fi. Siis sitä tutkimaan, mutta ei vielä.

Eilen iltapäivällä olin Hyvän yhteiskunnan rakennuspalikat -seminaarissa Helsingin yliopistolla. Seminaarin loppupuheenvuoron piti kirjailija Elina Hirvonen. Hän kertoi kaksi kokemustaan Afrikasta. Hirvonen oli miehensä kanssa ajamassa autolla Sudanista Suomeen. He pysähtyivät tuttavaperheen luona Kairossa. Tuo perhe oli varakasta luokkaa, ja se asui näyttävässä omakotitalossa. Talon alakerrassa asuivat perheen palvelijat.

Elina Hirvonen oli kertonut, että hänen mummonsa oli elänyt elämäänsä palvelijana. Tuo kertomus oli pitänyt toistaa kolme kertaa. Perheen rouva ei ymmärtänyt sitä, miten on mahdollista palvelijan lapsenlapsen päästä korkeakoulutetuksi kirjailijaksi.

Ollessaan Etelä-Afrikassa Hirvonen kertoi huomanneensa, että hyväosaiset rikkaat puhuivat koko ajan pelosta. Etelä-Afrikassa on hyvin suuret tuloerot – jopa tuhatkertaiset rikkaimpien ja kaikkein köyhimpien välillä. Nuo rikkaat pelkäävät jatkuvasti kaikkea. Jos tuntematon tulee heidän ovelleen, pelätään. Kaupungilla kävellään pelko kurkussa. Eriarvoisuus luo köyhille ahdingon elämässä ja rikkaille pelon.

Nyt alan tutustua www.talkoot.fi -sivuihin. ”Talkoopäivä on voittoa tavoittelematon ja sitoutumaton liike, jonka tavoitteena on vaikuttaa suomalaiseen tekemisen kulttuuriin”, luen sivujen esittelytekstiä. Siis kysymyksessä näyttää olevan vapaaehtoinen tekeminen. Linkistä http://www.talkoot.fi/tietoa/ löytyy video, jonka pistän pyörimään.

Siinä se on. Rautalampi maailmankartalle -video alussa kuvaamastani tapahtumasta, joka nyt muistuu elävästi mieleeni. Päätin kirjoittaa tästä.

Videolla Anni Pihl, Suomen talkoohenkisimmästä kunnasta Rautalammilta, kertoo eläväisesti Kansalaistorilla ollesta tapahtumasta.

– Rautalammilta tullaan ja rahhoo on evväänä, no, ei vaineskaa, ei ole. Kerron toisenlaisista eväistä, toisenlaisista rikkauksista. Vapaudesta valita. Päätimme pystyttää pienois-Rautalammen Helsinkiin.

Rautalampelaisilla on yhdessä tekeminen sydämessä. Kansalaistorin tapahtumassa on tärkeätä jakaa yhdessä tekemisen ajatusta. Pihl esittelee Rautalammen reseptin: tarvitaan hullunkurisia ihmisiä, yhdessä tekemistä, intoa ja innostumista, umpihankihiihtämistä tai vastavirtaan uimista (siis tekemistä toisin) ja villejä ideoita. Ja kun yksi näyttää esimerkkiä; on mieletön idea, hullu visio, niin toiset tulevat mukaan.

Arvot ja merkitykset: Minulle alkavat arvot ja merkitykset kirkastua. Saan tämän tekstin sisältöön jotakin mieltä, järjestystä ja merkitystä.

Videon myötä elävänä mieleen noussut Kansalaistorin tapahtuma oli julkisessa tilassa. Ei missään kauppakeskuksessa, joita koko ajan uutisoidaan suunniteltavan lisää. Sen sijaan julkiset tilat tuppaavat käydä harvinaisiksi. Kansalaisten vapaus valita vähenee.

Elämää koskevat valinnat ovat yhtä tärkeitä kuin perustarpeiden tyydytys. Luottamusta vahvistaa se, että on jatkuva mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöönsä. Luottamuksen perusta on osallisuus.

Elina Hirvosen esimerkeissä osallisuutta ja luottamusta ei ollut. Meillä täällä Suomessa niitä on vielä jäljellä. Toivottavasti haluamme ne myös säilyttää, ja niitä myös lisätä. Vapaaehtoinen osallistuminen ja siihen kannustaminen ovat hyvän yhteiskunnan rakennuspalikoita.

Video: http://youtu.be/LqlShMqmBqQ


Vesa Vattulainen


Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.

Kestävää, villiä vapaaehtoisuutta onnellisuustaskuissa

 

Kun puhutaan yhdistysten ja vapaaehtoisuuden ammatillistumisesta, tarkoitetaan kahta asiaa. Ensiksikin palkalliset ihmiset ohjaavat ja organisoivat toimintaa ja toiseksi vapaaehtoisilta edellytetään kouluttautumista ja yhteisiä tapoja toimia. Vapaaehtoistoiminnan laatua parannetaan ja sitä saadaan ohjattua suunnitelmallisesti ja ennakoitavasti. Vapaaehtoisuudesta tulee tehokkaampaa ja tuloksellisempaa. Ammatillistumisen tukema vapaaehtoistoiminta on siten myös helpommin mitattavissa ja osoitettavissa olemassa olevaksi yhteistyökumppaneille, rahoittajille ja yhteiskunnalle.

Ammatillistunut, organisoitunut ja hallittava on kestävää. Kestävyyteen sisältyy ajatus siitä, että vapaaehtoisuus ei ole itsestäänselvyys vaan se edellyttää myös vapaaehtoisten palkitsemista ja huoltamista. Aiemmin vapaaehtoisista huolehtiminen verhoutui retkiin, juhliin ja virkistyspäiviin. Nyt se tapahtuu tarkennetusti ryhmätapaamisissa ja koulutustilaisuuksissa. Vapaaehtoisuus muuntuu yhteiskunnallisen ilmapiirin myötä. Vapaaehtoisuuden sosiaalinen lokero saa uusia ilmenemismuotoja.

Toisaalta vapaaehtoisuutta on aina ollut. Se voi olla hyvinkin villiä, vapaata ja omaehtoista. Se on kauppakassin kantamista, pihan kolaamista, saunottamista, kyydin tarjoamista, tiedon jakamista, lomakkeiden täyttämisessä auttamista, ventovieraan kuuntelemista, toisen ihmisen hädän jakamista – ilman, että toimintaa ohjaa yhdistys tai jokin muu taho. Villi vapaaehtoisuus voi olla hetkellistä, pitkäkestoista ja sitovuudeltaan moninaista. Se voi olla sattuman yhteen saattamien ihmisten, ystävien tai sukulaisten keskinäistä. Villi vapaaehtoisuus ei asetu samalla tavalla mitattavaksi ja hallittavaksi kuin ammatillistunut, kestävä vapaaehtoisuus.

Vaikka villi ja kestävä vapaaehtoisuus kuulostavat toistensa vastakohdilta, ne tarvitsevat toisiaan. Villille vapaaehtoisuudelle ominainen omaehtoisuus on vapaaehtoisuuden perusta ja toisaalta kestävät rakenteet helpottavat vapaaehtoistoiminnan tavoitettavuutta. Villi vapaaehtoisuus on viehko mixtuura itsekästä ja toisen luontaisesti huomioivaa toimintaa. Haluan kuulua niihin ihmisiin, jotka jatkavat tätä toisen ihmisen äärelle pysähtymisen perinnettä, vaikkeivät organisoituun vapaaehtoistoimintaan osallistuisikaan. Vapaaehtoistyön päivän juhlintaan voi jokainen osallistua tekemällä villin, vapaaehtoisen auttamisteon!

Onnellisuustasku on paikka, jossa on helpompi hengittää kuin sitä ympäröivässä maailmassa. Se on ihmisten keskinäisen yhdessäolon paikka. Onnellisuustaskuja löytyy sieltä, missä jonkin sortin joukko ihmisiä jakaa keskenään asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä. Onnellisuustaskut ovat kestävän vapaaehtoisuuden varaan rakentuvia paikkoja, joissa osallistujien keskinäinen villi vapaaehtoisuus alkaa kukoistaa. Onnellisuustasku voi rakentaa osallistujille turvallisuutta tuovia raja-aitoja. Rajojen rakentaminen ei ole heikko asia; se on osa yhteisöjen ja ryhmien toiminnan logiikkaa. Taskun rajat eivät ole toiminnan rajoja vaan toiminta voi suuntautua vahvasti ulos taskusta – vaikkapa tiedottamisena tai vaikuttamisena.

Onnellisuustaskussa on ristiriitoja, neuvottelua, pohdintaa, valtaa ja voimaa. Siellä pysytään, koska toimiminen koetaan mielekkääksi. Vahvistaessaan ryhmään kuulumisen, vaikuttamisen tai turvallisuuden tunnetta tasku vahvistaa osallisuuden kokemusta. Se on osa välittävää tasoa, joka sitoo yksilön yhteisöön ja yhteiskuntaan. Erityiseen arvoon onnellisuustaskut nousevat, kun osallisuus, osallistuminen tai vaikuttaminen yhteiskuntaan on muutoin heikoissa kantimissa. Taskuissa kestetään ympäristön painetta, päästään yli heikoista hetkistä ja luodaan perustaa yhteisöllisyydelle. Hyvin toimivassa demokratiassa onnellisuustaskut ovat reiällisiä – ne ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Liisa Hokkanen, sosiaalityön lehtori Lapin yliopistosta

Tekstin akateeminen tausta löytyy viimeisimmistä tutkimuksistani:

”Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet” Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopisto: Rovaniemi sekä Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 145. 2014.

”Mielenterveysaktiivien toiminta. Kysely Mielenterveyden keskusliiton jäsenyhdistysten aktiivitoimijoille” Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja B 85. 2014.

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

 

Oikeus osallistua

Esikoiseni synnyttyä kiinnostuin Mannerheimin Lastensuojeluliiton toiminnasta. Menin liiton nettisivuille etsimään tietoa kuntani paikallisyhdistyksestä. Löysin yhdistyksen puheenjohtajan nimen ja puhelinnumeron, siinä kaikki.  No, en todellakaan aikonut soittaa jollekin tuntemattomalle kyselläkseni miten toimintaan pääsisi mukaan, joten se siitä. Myöhemmin eksyin uudestaan MLL:n sivuille ja päätin liittyä jäseneksi. Liittymislomakkeessa oli kohta: ”Olen kiinnostunut toimimaan aktiivisesti. Toivon että paikallisyhdistyksestä otetaan minuun yhteyttä.” Mietin pitkään, uskallanko laittaa rastin kohtaan ”kyllä”. Mitä tarkoittaa aktiivisesti toimiminen? Onko minulla jotain annettavaa? Mitä ajattelee se henkilö, joka viestin ottaa vastaan: ”Mikä tuokin luulee olevansa?” Jos yhdistyksellä olisi ollut nettisivut, olisin voinut ensin etsiä tietoa sieltä. Keitä ovat nämä aktiiviset toimijat? Mitä he tekevät? Onko jotain, mihin minä voisin osallistua? Jätin rastin laittamatta.

Paikallislehdestä löysin tiedon MLL:n perhekahvilasta, ja päätin mennä sinne. Ensimmäinen käynti jännitti. En tiennyt mitä siellä olisi vastassa, keitä siellä käy, tai mitä siellä tehdään. Pian huomasin, että olin jännittänyt turhaan. Perhekahvilassa oli vertaisiani; kotiäitejä pienten lasten kanssa. Jutun aiheita löytyi helposti ja tutustuin uusiin ihmisiin. Perhekahvila pyörii täysin vapaaehtoisvoimin ja jossain vaiheessa minulta kysyttiin, haluaisinko joskus tulla avaamaan ovet. En heti uskaltanut suostua. Kahvila aukeaa kello 10 ja minä ja esikoiseni olimme kovin aamu-unisia, joten mietin miten ikinä ehtisimme ajoissa. Ja olin huomannut, että usein ovien avaaja oli leiponut jotain. Enhän minä oikein edes osannut leipoa!

Sattumalta tapasin paikallisyhdistyksen puheenjohtajan käydessäni vierailulla työpaikallani. Kahvipöydässä työkaverini vinkkasi hänelle, että minut kannattaisi ottaa toimintaan mukaan. Ennen yhdistyksen syyskokousta sainkin puhelun: haluaisinko lähteä mukaan hallitukseen? Silloin uskalsin vastata kyllä. Järjestäytymiskokouksessa jaettiin vastuualueet, ja minä sain työkseni nettisivujen tekemisen. Mikään koodaaja en todellakaan ole, mutta liiton valmiilla pohjalla nettisivujen tekeminen oli helppoa - melkein kuin kirjoittaisi kirjoitusohjelmalla. Innostuin asiasta kovasti. Pian huomasin, että yhdistystoiminta alkoi täyttää suurta aukkoa, mikä elämääni oli tullut jäädessäni äitiyslomalle työstäni. Sain mielekästä ja innostavaa tekemistä, joka antoi lisävirtaa muillekin elämän alueille. Opin, sain uusia haasteita, tutustuin ihmisiin, sain ideoida toimintaan ja lopulta huomasin, että tekemisilläni oli positiivinen vaikutus myös monen muun elämään.

Kun nyt - melkein neljä vuotta myöhemmin - katson taaksepäin, voin vain todeta että kyllä. Minullakin oli annettavaa, oli monta asiaa mihin voin osallistua ja pääsin jopa luomaan monia uusia asioita, mihin joku muu voi osallistua. Uskon tietäväni mitä se jäsenyyslomakkeen vastaanottaja olisi ajatellut; ”Hei, hienoa! Me saadaan uusi, aktiivinen ihminen joukkoomme.”

Vapaaehtoisena toimimisesta voi saada yhtä paljon kuin se antaa, ehkä enemmänkin. Sen vuoksi jokaisella tulisi olla oikeus osallistua vapaaehtoistoimintaan. Tekemällä hyvää, auttamalla vertaistaan, auttaa vääjäämättä myös itseään. Olen omalla toiminnallani yhdistyksessämme yrittänyt poistaa esteitä osallistumiselle ja madaltaa kynnystä kysyä: ”Voinko auttaa?” Haluan, että jokaisella on mahdollisuus kokea itsensä osalliseksi. Meidän aktiivisten vapaaehtoistoimijoiden tulisi myös muistaa vastata edellä mainittuun kysymykseen ”kyllä”. Vaikka apua ei juuri nyt tarvittaisi, kysyjälle suurin apu voi olla saada osallistua. Jokainen omalla tavallaan ja oman kokoisella panoksellaan. Sillä mitä osaa, tai mitä on valmis oppimaan. Voi ihan vaan yhden kerran tulla perhekahvilaan ja lukea sadun lapsille. Tai voi tehdä niin kuin minä; opetella leipomaan ja riemuita siitä, mitä saa ja saa antaa.

Elina Koivuniemi

 

Kirjoittaja työskentelee asuntola- ja vapaa-ajan ohjaajana Sastamalan koulutuskuntayhtymässä ja opiskelee Vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa AMK:ssa. Hän on MLL:n Punkalaitumen yhdistyksen hallituksen jäsen ja yhdistyksen tiedotusvastaava.

Hallituksessa on hauskaa



 

Olen aina ollut innokas vapaaehtoinen, koska olen halunnut pelastaa maailmaa sen vähän kuin nyt yksi ihminen voi. Sosiaalialan koulutuksen saaneena ihmisten kanssa toimiminen tuntuu luontevalta. Olenkin kokeillut kaikenlaista luovien ryhmien ja vertaisryhmien vetämisestä aikuisten ja lasten tukihenkilötoimintaan, keikkasaattajan rooliin ja vanhusten ystäväpalveluun. Jotkut näistä vapaaehtoispaikoista ovat olleet antoisia ja opettavaisia, mutta melko usein myös henkisesti raskaita. Olen saattanut tuntea niissä itseni joko tarpeettomaksi tai ylityöllistetyksi. Harmittavan usein vapaaehtoisuus ei myöskään ole kestänyt yli vuotta, sillä jossain vaiheessa työstä saatu on muuttunut taakaksi. Ei vaan enää ole huvittanut, vaikka syyllisyys lopettamisesta on aina ikävä kestää.

Töissä olen aina tykännyt luoda uutta, miettiä erilaisia ratkaisuja ongelmiin, kyseenalaistaa totuttuja käytäntöjä. Kuten työssä, myös vapaaehtoisuudessa motivaationani on myös halu vaikuttaa asioihin ja parantaa jonkin ihmisryhmän tai yksilön oloja. Siksi onkin niin kummallista, etten koskaan ole tullut ajatelleeksi sitä vapaaehtoisroolia, josta on viimeisen puolen vuoden aikana tullut oman vapariurani "menestystarina".

Kaikki alkoi siitä kun mä uuden pestin sain… nimittäin Reumaliitossa. Minut palkattiin vuoden alussa 2014 kartoittamaan liittoomme jäsenyhdistysten toimintaa, ja koska Reumaliitolla on 159 jäsenyhdistystä, oli edessä "ihan muutama" rupatteluhetki yhdistysaktiiviemme kanssa. Lokakuussa valmistuneessa raportissa sai äänensä kuuluviin yli 100 yhdistysaktiivia, joista suurin osa oli hallituksen jäseniä. Kuulin kokemuksia yhdistys- ja hallitustyöstä kautta Suomen ja mikä opettavainen kokemus tämä olikaan! Yhdistysaktiivit jakoivat pyyteettömästi ilonsa ja surunsa, ongelmat ja onnistumiset kanssani, ja siitä heille iso kiitos. Heidän tekemänsä vapaaehtoistyön merkitystä ei voi yliarvioida.

Kartoitustyölläni oli vaikutus myös omaan elämääni. Kuullessani hallitustyön kiemuroista se rupesi aivan mahdottomasti kiinnostamaan minua, aivan ensimmäistä kertaa. Omat mielikuvani hallituksesta olivat sitä ennen olleet hyvin epämääräiset. Jotain pölyttynyttä asiakirjojen kääntelyä vakavahenkisen porukan kesken, ja siihen varmaan piti olla jokin alan koulutus tai ainakin tilintarkastajan työkokemusta… Aiemmin vapaaehtoistyötä etsiessäni ei ollut ekana tullut mieleen että lähdenpä hallitukseen.

Vaan nytpä lähdin: minulle mielenkiintoisessa yhdistyksessä, Etelän-SYLIssä, oli kuin tarjouksesta auki hallituspaikka ja marssin reippaana tyttönä kevätkokoukseen ja ilmoitin, että minä olen sitten ensimmäistä kertaa asialla. Eikä haitannut - kiinnostus ja innostus asiaan riitti, ja minut toivotettiin tervetulleeksi. Puoli vuotta myöhemmin olen saanut olla mukana nuorekkaassa, innovatiivisessa ja lämminhenkisessä porukassa, jossa mielipiteitäni ja ehdotuksiani kuunnellaan. Hallitustyötä oppii oikein hyvin tekemällä ja kavereilta saa opastusta kokouskäytäntöjen saloihin. Minulla on ollut tosi kivaa!

Haluaisinkin tällä kirjoituksellani rohkaista vapaaehtoisia ennakkoluulottomuuteen miettiessänne, minkälainen vapaaehtoistyö sopii juuri sinulle. Se voi ollakin se yllättävä vaihtoehto. Oman työni kautta kuulen jatkuvasti reumayhdistyksistä, joiden hallitukseen ei millään meinata saada uusia tekijöitä. Ehkä nuoremmat pelkäävät sitoutumista, vastuuta tai sitä, etteivät osaa? Ehkä hallitustyö ei ole yhtä trendikästä kuin kansanliike- ja tempaustoiminta? Olisi hienoa, jos näitä mielikuvia saataisiin muutettua ja voitaisiin rekrytoida uusia innokkaita tekijöitä yhdistyksiin, jotka heidät niin mielellään toivottaisivat tervetulleeksi. Onhan hallitustyö upea tapa vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin ja ottaessasi vastuuta tulet varmasti saamaan työpanoksestasi myös kiitosta.

 

Reumaliiton suunnittelija Pihla Aaltonen (kuvassa keskellä)

 

Seuratyö palkitsee vai ”pakko löytää joku”

Tiedustelin eräässä seuraseminaarissa osallistujilta, kuinka monta vuotta kukin on ollut mukana jalkapallotehtävissä. Vastaukset vaihtelivat Milan alle vuodesta Raimon yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Minä ihastelin ääneen Raimon pitkää seuratyörupeamaa ja kyselin, mikä oli saanut hänet pysymään mukana niin pitkään.  ”No kun ei kukaan muukaan ole näitä juttuja halunnut tehdä”. 

Plääh. Odotin jotain upeaa kerrontaa siitä, miten hienoja elämyksiä seuratoiminta on vuosien varrella antanut. Miksi ihmiset varsin usein kertovat, että ovat mukana, koska ei ole ketään muuta, joka olisi tarjoutunut hommat hoitamaan? 

Lähtisitkö sinä mukaan vapaaehtoistoimintaan jos lähtökohtana olisi Raimon puheenvuoro? Hyppäisitkö mielelläsi Raimon tennareihin? Mitäpä jos Raimo olisikin hehkuttanut, miten upeita kokemuksia hän on vuosien varrella seuratyöstä saanut? Jos Raimo olisi kertonut, miten hienoja ihmisiä on saanut kavereikseen ja kuinka lähikaupassa perheet moikkailevat ja lapset muistelevat, miten juuri hän opetti heidät potkaisemaan.    

(kuva: Antti Zetterberg)

Työskentelen jalkapalloseurojen ja niissä toimivien seurojen päätoimisten työntekijöiden sekä vapaaehtoistoimijoiden kanssa. Ikuisuuskysymys vaikuttaa olevan, mistä löydämme ihmiset toteuttamaan seuratoimintaa. Samaan aikaan vapaaehtoistyö on elintärkeää laajan jalkapallotoiminnan takaamiseksi. Jos vapaaehtoistyö seuroissamme loppuisi, kohoasi harrastamisen hinta pilviin ja liikkuminen jalkapallon parissa olisi mahdollista vain harvoille.

Vapaaehtoisten johtamisen näkökulmasta on äärimmäisen tärkeää pohtia, miten puhumme vapaaehtoistyöstä. Korostammeko toiminnan vaativuutta, sitovuutta ja raskautta vai kerrommeko miten hienoja kokemuksia hommasta voi saada? Painotammeko, että tehtävään on ”pakko löytää joku” vai korostammeko seuratyön palkitsevuutta? Vapaaehtoistyössä annetaan muille arvokasta panosta. Samalla vapaaehtoistyö on antamisen ohella vahvasti saamista. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö lisää onnellisuutta ja nostaa elinajanodotetta. Kun korostamme vapaaehtoistoiminnan tätä puolta voi rekrytoinnista parhaimmillaan syntyä positiivinen kierre, jossa toimintaan tarjoudutaan mukaan innolla.

Seuraavan kerran kun tapaamme ”Raimoja” niin onnitelkaamme heitä hienosta valinnasta sekä pitkästä ja onnellisesta elämästä!

Seuratyö palkitsee –videoklipeissä jalkapallon vapaaehtoistoimijat kertovat mitä seuratyö antaa heille.

Minttu Paavola
Seuratoiminnan asiantuntija, Suomen Palloliitto

Jokainen päivä on vapaaehtoisten päivä! Joulukuun kolmas vapaaehtoiset ovat kuitenkin erityisessä valokeilassa, koska silloin Suomessa vietetään kansainvälistä vapaaehtoisten päivää. Kansalaisareena julkaisee blogillaan asiantuntijakirjoituksia vapaaehtois- ja kansalaistoimintaan liittyen osana Vapaaehtoisten päivän kampanjaa.

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

 

Voiko asiakasta johtaa?

Luin juuri erään kulttuurituotannon opiskelijan vapaaehtoistoimintaa käsittelevän opinnäytetyön, jossa oli minulle uusi näkökulma. Työhön liittyneeseen projektiin mukaan rekrytoidut vapaaehtoiset nähtiin vapaaehtoisorganisaation asiakkaina, ei ensisijaisesti ”työntekijöinä”.

Useimmiten näkökulma on se, että palveluja tuottava järjestö tai muu organisaatio hakee vapaaehtoisia tekijöitä erilaisiin tehtäviin, joissa asiakkaaksi mielletään toiminnan kohteet. Näitä ovat esimerkiksi erilaiset tuen ja virikkeiden tarvitsijat. Joskus asiakkaaksi ymmärretään jopa toinen, palvelun tilaajana toimiva organisaatio.

Opinnäytteen kuvaamassa tapauksessa organisaatio oli palveluntuottaja, mutta palvelu, jota tarkasteltiin, oli itse vapaaehtoistoiminta.

Projektissa pohdittiin ensin palvelumuotoilun käsittein, mitkä ovat asiakkaan eli vapaaehtoisen palvelupolun tärkeimmät kontaktipisteet. Niitä ovat kaikki asiakkaan kokemat palveluprosessin vaiheet alkaen siitä, kun hän saa kuulla tarjolla olevasta vapaaehtoistoiminnasta siihen, kun häntä projektin päätyttyä kiitetään. Niiden avulla pyrittiin ennakoimaan, mitä palveluntarjoajan eli tässä tapauksessa kulttuuriorganisaation on otettava huomioon, jotta asiakas saisi mielekkään palvelukokemuksen.

Mitä kaikkea tämä voisi tarkoittaa vapaaehtoistoiminnan johtamisen näkökulmasta?

Humanistinen ammattikorkeakoulu järjestää jo kolmantena vuonna peräkkäin vapaaehtoistoiminnan johtamiseen perehdyttävän koulutuskokonaisuuden. Aiemmin erikoistumisopintoina tarjottu koulutus on tänä lukuvuotena osa avoimen ammattikorkeakoulun opintoja. Kolmesta viiden opintopisteen modulista koostuva paketti osoittautui tulevan tarpeeseen: kaikki halukkaat eivät valitettavasti mahtuneet mukaan.

Yksi keskeinen tarve, johon tämäntyyppiset koulutukset tuntuvat vastaavan, on kokemusten vaihto ja sitä kautta uusien näkökulmien saaminen oman työn kehittämiseen. Kun tutuksi ja rutiiniksi tullutta toimintatapaa katsoo uudesta vinkkelistä, ajatukset sujahtavat kuin itsestään vapaammille radoille.

Tässä blogissa Vapaaehtoistoiminnan johtaminen organisaatioissa -opintokokonaisuuden Vapaaehtoistoiminnan arvot ja merkitys -osion opiskelijat välittävät lukijoille omia kokemuksiaan, oivalluksiaan ja pohdintojaan seuraavien kuukausien ajan. Toiveeni on, että nämä tekstit tulevat toimimaan myös vilkkaan keskustelun avaajina.

Juha Iso-Aho

(Kirjoittaja on Vapaaehtoistoiminnan johtaminen organisaatioissa -koulutuskokonaisuudesta vastaava Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtori)