Vapaaehtoistoiminta - virkistävä keidas vai kivireki?
"Kun mul päivät on suunnitelmallisia, viikot on suunnitelmallisia, kuukaudet ja vuodet on suunnitelmallisia niin se, et mä menen tonne, niin mul ei oo minkäänlaista suunnitelmaa ja mä olen hyvin onnellinen… ku ei siihen tartte ottaa mitään painetta, et kuhan ilmestyy paikalle ja elää siinä hetkessä niin se on ihan tarpeeks."
Haastattelusitaatti on vaativaa ja stressaavaa työtä tekevältä syntysuomalaiselta mieheltä, joka toimi vapaaehtoisena Miessakit ry:n Vieraasta Veljeksi -toiminnan monikulttuurisessa suomen kielen oppimisryhmässä. Kirjoitin Vieraasta Veljeksi -oppimisryhmistä sosionomin (AMK) opintoihini kuuluneen opinnäytetyöni keväällä 2013.
Sitaatissa kiteytyy vapaaehtoistoiminnan suola: se on vapaaehtoista eikä pakon sanelemaa, siitä saa mielihyvää, se tarjoaa vaihtelua ja vastapainoa palkkatyölle, mukaan voi tulla tavallisen ihmisen taidoin ja omana itsenään. Vapaaehtoistoiminta voikin tarjota eräänlaisen pysähdys- ja levähdyspaikan erilaisissa elämänvaiheissa ja -tilanteissa oleville ihmisille (Nylund & Yeung 2005, 15).
Parhaimmat kokemukseni vapaaehtoistoiminnasta ovat tuoneet tunteen ajan pysähtymisestä kiireen keskellä. Se, että voi tehdä jotakin ihan muuta kuin työssä tai kotona yleensä, on rentouttavaa ja elvyttävää. Vapaaehtoistoiminta voi olla kuin huumetta, johon jää koukkuun. Auttamisesta saa positiivisia kicksejä ja voimaa jatkaa vapaaehtoisena. Siitä tulee hyvän tekemisen ja hyvän mielen kierre.
Miksi sitten törmään aika ajoin myös vapaaehtoisiin, joille vapaaehtoistoiminnan virkistävä ja elvyttävä keidas arjen keskellä onkin alkanut tuntua kivireen vetämiseltä? Miksi moni uupuu tarpoessaan vapaaehtoisen polkuaan? Mihin katoaa toiminnan ilo ja mielihyvä, joka normaalisti pitää vapaaehtoisen moottorin hyrräämässä?
Kun pitkäaikaisista ja sitoutuneista vapaaehtoisista on krooninen pula, tehtävät alkavat helposti kasautua harvoille ja valituille. Vastuun kantamisen hyve ja velvollisuudentunne voivat tehdä vapaaehtoisesta säyseän uhrilampaan. Toiset vapaaehtoiset vielä vakuuttavat, ettei kukaan muu edes pystyisi tekemään hommaa yhtä hyvin. Vapaaehtoinen nielaisee syötin, koska kukapa ei haluaisi tuntea olevansa tärkeä tai jopa suorastaan korvaamaton. Vapaaehtoisen ajatus kiertää kehää: Kai minun on sitten pakko ottaa tämäkin homma vastaan, kun ei ole muitakaan. Enhän minä voi jättää muita pulaan. Ahdistuksen siemen on kylvetty.
Palkkatyössä monelta on alkanut karista korvaamattomuuden tunne, kun uutisten kestoaiheiksi ovat nousseet yt-neuvottelut ja irtisanomiset vähän joka sektorilla. Vapaaehtoistoiminnassa on vielä mahdollista kokea korvaamattomuuden illuusiota. Vapaaehtoistoimintaankin pätee sanonta hautausmaista, jotka ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä.
Usein sanotaan, että vapaaehtoistoimintaan voi tulla mukaan kuka tahansa tavallisen ihmisen taidoin. Vapaaehtoistyö kuitenkin myös velvoittaa. Vapaaehtoistoimintaa järjestävä taho monesti edellyttää, että vapaaehtoinen kouluttautuu ja opiskelee pelisäännöt, opettelee uutta, kehittyy, osallistuu työnohjaukseen ja virkistäytyy. Tämä kaikki on paitsi vapaaehtoisen omaksi parhaaksi myös järjestävän tahon parhaaksi. Koulutetut vapaaehtoiset ovat myös toiminnan markkinoinnin valttikortti. Tätä kaikkea sinällään hyödyllistä ja kiinnostavaa pitäisi tehdä kuitenkin varsinaisen vapaaehtoistehtävän ja muun elämän lomassa.
Onko vapaaehtoisella velvollisuus hyödyntää muualla hankkimansa tieto ja taito myös vapaaehtoistoiminnassa? Saako vaativassa ja vastuullisessa esimiestyössä työuransa tehnyt ihminen toteuttaa vapaaehtoisuuttaan ”vain” kahvinkeittäjänä? Näin pitäisi olla, mutta monesti tällaisia ihmisiä painostetaan ryhtymään esimerkiksi yhdistyksen puheenjohtajaksi. Joku voi nauttia mahdollisuudesta hyödyntää erityisosaamistaan vaativassa vapaaehtoistehtävässä. Joku toinen, kuten sitaatin mies, saa mielihyvää siitä, että on tila ja paikka, jossa häneltä ei vaadita mitään erityissuorituksia.
Työnohjauksen ja virkistystoiminnan tarkoituksena on auttaa vapaaehtoista jaksamaan. Ne vievät kuitenkin myös aikaa, joka on monella muutenkin kortilla. Suurin ja arvokkain lahja, jonka vapaaehtoinen antaa, on hänen aikansa. Tuosta ajasta kilpailevat monet tahot. Vapaaehtoistoiminnalle annettu aika on pois jostakin muusta vapaaehtoisen elämässä, esimerkiksi perhe-elämästä. Yksi monissa vapaaehtoistehtävissä mukana oleva mies kertoi minulle kerran, että heidän huushollissaan ovi vain käy, kun hän on menossa ja vaimo tulossa omista työ- ja vapaa-ajan riennoistaan. Yhteistä aikaa kaivetaan kuin kultaa kalentereista.
Vapaaehtoisella on oikeus saada toimintaan sijoittamansa ajan vastineeksi ilon, mielihyvän, onnen ja onnistumisen tunteita. Vapaaehtoiselle tulee tarjota toimintansa ja jaksamisensa tueksi ohjausta, virkistystä ja koulutusta, mutta ilman velvollisuutta ja painostusta osallistua niihin. Voisiko vapaaehtoisia treenata myös sanomaan jämäkästi ”ei” ja tunnistamaan rajojaan ajoissa? Tällöin vapaaehtoistoiminta ei ehkä muuttuisi kivireen vetämiseksi, vaan säilyisi virkistävänä keitaana arjen kiireen keskellä.
Seija Salminen
Kirjoittaja opiskelee vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.
Lähteet:
Nylund, Marianne & Yeung, Anne Birgitta 2005. Vapaaehtoisuuden anti, arvot ja osallisuus murroksessa. Teoksessa Marianne Nylund & Anne Birgitta Yeung (toim.) Vapaaehtoistoiminta: anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vasta-paino, 13–38.
"Kun mul päivät on suunnitelmallisia, viikot on suunnitelmallisia, kuukaudet ja vuodet on suunnitelmallisia niin se, et mä menen tonne, niin mul ei oo minkäänlaista suunnitelmaa ja mä olen hyvin onnellinen… ku ei siihen tartte ottaa mitään painetta, et kuhan ilmestyy paikalle ja elää siinä hetkessä niin se on ihan tarpeeks."
Haastattelusitaatti on vaativaa ja stressaavaa työtä tekevältä syntysuomalaiselta mieheltä, joka toimi vapaaehtoisena Miessakit ry:n Vieraasta Veljeksi -toiminnan monikulttuurisessa suomen kielen oppimisryhmässä. Kirjoitin Vieraasta Veljeksi -oppimisryhmistä sosionomin (AMK) opintoihini kuuluneen opinnäytetyöni keväällä 2013.
Sitaatissa kiteytyy vapaaehtoistoiminnan suola: se on vapaaehtoista eikä pakon sanelemaa, siitä saa mielihyvää, se tarjoaa vaihtelua ja vastapainoa palkkatyölle, mukaan voi tulla tavallisen ihmisen taidoin ja omana itsenään. Vapaaehtoistoiminta voikin tarjota eräänlaisen pysähdys- ja levähdyspaikan erilaisissa elämänvaiheissa ja -tilanteissa oleville ihmisille (Nylund & Yeung 2005, 15).
Parhaimmat kokemukseni vapaaehtoistoiminnasta ovat tuoneet tunteen ajan pysähtymisestä kiireen keskellä. Se, että voi tehdä jotakin ihan muuta kuin työssä tai kotona yleensä, on rentouttavaa ja elvyttävää. Vapaaehtoistoiminta voi olla kuin huumetta, johon jää koukkuun. Auttamisesta saa positiivisia kicksejä ja voimaa jatkaa vapaaehtoisena. Siitä tulee hyvän tekemisen ja hyvän mielen kierre.
Miksi sitten törmään aika ajoin myös vapaaehtoisiin, joille vapaaehtoistoiminnan virkistävä ja elvyttävä keidas arjen keskellä onkin alkanut tuntua kivireen vetämiseltä? Miksi moni uupuu tarpoessaan vapaaehtoisen polkuaan? Mihin katoaa toiminnan ilo ja mielihyvä, joka normaalisti pitää vapaaehtoisen moottorin hyrräämässä?
Kun pitkäaikaisista ja sitoutuneista vapaaehtoisista on krooninen pula, tehtävät alkavat helposti kasautua harvoille ja valituille. Vastuun kantamisen hyve ja velvollisuudentunne voivat tehdä vapaaehtoisesta säyseän uhrilampaan. Toiset vapaaehtoiset vielä vakuuttavat, ettei kukaan muu edes pystyisi tekemään hommaa yhtä hyvin. Vapaaehtoinen nielaisee syötin, koska kukapa ei haluaisi tuntea olevansa tärkeä tai jopa suorastaan korvaamaton. Vapaaehtoisen ajatus kiertää kehää: Kai minun on sitten pakko ottaa tämäkin homma vastaan, kun ei ole muitakaan. Enhän minä voi jättää muita pulaan. Ahdistuksen siemen on kylvetty.
Palkkatyössä monelta on alkanut karista korvaamattomuuden tunne, kun uutisten kestoaiheiksi ovat nousseet yt-neuvottelut ja irtisanomiset vähän joka sektorilla. Vapaaehtoistoiminnassa on vielä mahdollista kokea korvaamattomuuden illuusiota. Vapaaehtoistoimintaankin pätee sanonta hautausmaista, jotka ovat täynnä korvaamattomia ihmisiä.
Usein sanotaan, että vapaaehtoistoimintaan voi tulla mukaan kuka tahansa tavallisen ihmisen taidoin. Vapaaehtoistyö kuitenkin myös velvoittaa. Vapaaehtoistoimintaa järjestävä taho monesti edellyttää, että vapaaehtoinen kouluttautuu ja opiskelee pelisäännöt, opettelee uutta, kehittyy, osallistuu työnohjaukseen ja virkistäytyy. Tämä kaikki on paitsi vapaaehtoisen omaksi parhaaksi myös järjestävän tahon parhaaksi. Koulutetut vapaaehtoiset ovat myös toiminnan markkinoinnin valttikortti. Tätä kaikkea sinällään hyödyllistä ja kiinnostavaa pitäisi tehdä kuitenkin varsinaisen vapaaehtoistehtävän ja muun elämän lomassa.
Onko vapaaehtoisella velvollisuus hyödyntää muualla hankkimansa tieto ja taito myös vapaaehtoistoiminnassa? Saako vaativassa ja vastuullisessa esimiestyössä työuransa tehnyt ihminen toteuttaa vapaaehtoisuuttaan ”vain” kahvinkeittäjänä? Näin pitäisi olla, mutta monesti tällaisia ihmisiä painostetaan ryhtymään esimerkiksi yhdistyksen puheenjohtajaksi. Joku voi nauttia mahdollisuudesta hyödyntää erityisosaamistaan vaativassa vapaaehtoistehtävässä. Joku toinen, kuten sitaatin mies, saa mielihyvää siitä, että on tila ja paikka, jossa häneltä ei vaadita mitään erityissuorituksia.
Työnohjauksen ja virkistystoiminnan tarkoituksena on auttaa vapaaehtoista jaksamaan. Ne vievät kuitenkin myös aikaa, joka on monella muutenkin kortilla. Suurin ja arvokkain lahja, jonka vapaaehtoinen antaa, on hänen aikansa. Tuosta ajasta kilpailevat monet tahot. Vapaaehtoistoiminnalle annettu aika on pois jostakin muusta vapaaehtoisen elämässä, esimerkiksi perhe-elämästä. Yksi monissa vapaaehtoistehtävissä mukana oleva mies kertoi minulle kerran, että heidän huushollissaan ovi vain käy, kun hän on menossa ja vaimo tulossa omista työ- ja vapaa-ajan riennoistaan. Yhteistä aikaa kaivetaan kuin kultaa kalentereista.
Vapaaehtoisella on oikeus saada toimintaan sijoittamansa ajan vastineeksi ilon, mielihyvän, onnen ja onnistumisen tunteita. Vapaaehtoiselle tulee tarjota toimintansa ja jaksamisensa tueksi ohjausta, virkistystä ja koulutusta, mutta ilman velvollisuutta ja painostusta osallistua niihin. Voisiko vapaaehtoisia treenata myös sanomaan jämäkästi ”ei” ja tunnistamaan rajojaan ajoissa? Tällöin vapaaehtoistoiminta ei ehkä muuttuisi kivireen vetämiseksi, vaan säilyisi virkistävänä keitaana arjen kiireen keskellä.
Seija Salminen
Kirjoittaja opiskelee vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.
Lähteet:
Nylund, Marianne & Yeung, Anne Birgitta 2005. Vapaaehtoisuuden anti, arvot ja osallisuus murroksessa. Teoksessa Marianne Nylund & Anne Birgitta Yeung (toim.) Vapaaehtoistoiminta: anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vasta-paino, 13–38.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti