Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

Sosiaalialan vapaaehtoistoiminnan tulevaisuuden kuva Suomesta: Einolle mustikkasoppaa

Ennen vapaaehtoistoiminnan johtamisen opintoja pohdin usein sosiaalialan työn tulevaisuutta Suomessa. Opintojen aloitusjakson Henrietta Grönlundin innostavat luennot nostivat nuo pohdinnat pintaan nyt vapaaehtoisuuden näkökulmasta. Tapasin illallisilla ystävän, joka toimii vapaaehtoisena sosiaalialalla. Sain hänen ja muun pöytäseurueen kanssa jakaa ajatuksia vapaaehtoisuuden tulevaisuudesta Suomessa ja luodata vapaaehtoisuuden syvintä olemusta. Päästyäni vihdoin lukemaan Ari Marjovuon väitöskirjaa Järjestömuotoinen vapaaehtoistyö sosiaalisten representaatioiden näkökulmasta vapaaehtoisuus näyttäytyi sisäisesti rikkaampana maailmana kuin aiemmin.

Suomessa kuulee toisinaan puheenvuoroja, joissa halutaan vapaaehtoistoiminnan laajenevan sosiaalialan ammattivyöhykkeelle. Ketkä tätä haluavat? Vapaaehtoisetko? Marjovuota lukiessa mieleeni piirtyi kuva vapaaehtoisuudesta ainutlaatuisena tapana kohdata ihmisiä. Vapaaehtoisuus kulkee ammattityön rinnalla mutta ei sotkeudu siihen, se tarjoaa mahdollisuuden persoonattomaan, aitoon ja läheiseen ystävyyteen. Tämä sopii huonosti yhteen ajatuksen kanssa, että sosiaalialan työtehtäviä voidaan siirtää vapaaehtoisten toteutettavaksi. Sosiaalialan työntekijä ei yleensä ole asiakkaan ystävä. Näyttää siltä, että vapaaehtoisen ja ammattilaisen oleellisinta eroa ei aina ymmärretä: työntekijä, olkoonpa kuinka ihmisläheinen tahansa, toimii aina ammattiroolissa, vapaaehtoinen voi olla aidosti läsnä ihmiselle.

Jos vapaaehtoistoimijat eivät itse halua sekoittaa sosiaalialan työtehtäviä toimintaansa, kuka sitä haluaa. Talous, totta kai. Meillä ei jatkossa ole varaa edes nykyisen sosiaalijärjestelmän kalpeaan heijastukseen, eräs talousvaikuttaja tiivisti Suomen tulevaisuuden haasteen. Paine hyvinvointivaltion purkamiseen kasvaa. Päättäjien puheissa vilahtelee kestävyysvaje, massiivinen julkinen sektori, kallis sosiaalipalvelujärjestelmä. Sote-uudistus, mitä ikinä se tulee tarkoittamaankaan, on ajankohtaistermien selvä ykkönen. Enää ei kysytä mitä me suomalaiset haluamme ja miten sosiaalijärjestelmämme parhaiten kattavasti toimii, vaan mitä markkinat vaativat.

Kysykäämme kuitenkin – epämuodikkaasti – mitä me suomalaiset haluamme. Uskommeko vanhuksemme, tukea tarvitsevat lapsiperheet, mielen pulmista kärsivät nuoret ja aikuiset ihmisen hyväntahtoisuuden varaan vai koetammeko talvisodan taistelumentaliteetilla pitää sosiaalialan työn tasolla, jolla tukea tarvitsevat yhteiskuntaluokasta ja pärstäkertoimesta riippumatta hoidetaan kunnialla, markkinoiden vaatimuksista huolimatta...

Keski-ikäinen herrasmies, "Eino Erityinen", ei halua maksaa yhtään enempää veroja, jotta syrjäytymisvaarassa oleva Osku tulee ammatillisesti kohdattua. "Miks mun pitää kustantaa ton hulttion arki", kysyy Eino, ja haluaa Oskua auttavan sosiaaliohjaajan tilalle vapaaehtoisen "Pirkko Pirtsakan". Käy niin, että Eino saa sydäninfarktin ja joutuu/pääsee kunnalliseen hoitokotiin toipumaan. Haluaako hän, että häntä hoitaa Pirkko Pirtsakka vai ammattihoitaja, joka saa pikkusiivun palkkaansa Einon maksamista veroista? Einon mieli saattaa muuttua, kun kuntouttamisen kohde vaihtuu.

Miten sote-muutoshuumassa käy vapaaehtoisten, kuinka heidän ainutlaatuinen toimintatapansa istuu sopivaksi osaksi palvelujärjestelmää? Mikäli Pirkko Pirstakka ei löydä luontevaa paikkaa kunnallisessa hoitokodissa, Eino saattaa jäädä vaille mustikkasoppaa, jos ei itse ajallaan pääse iltapalalle. Kun sosiaalialan työntekijämitoitukset on jo nyt vedetty äärimmilleen, kuka tekee jatkossa luonnollisen poistuman tai burnoutin kautta poistuneen hoitotyöntekijän työt, kuka tarjoaa Einolle mustikkasoppaa. Pirkko Pirtsakka? Mutta mihin vedetään raja? Einon verenpaineen mittaaminen ja lääkkeiden annostelu, onko se Pirkon työtä. Vapaaehtoisuus tulee jatkossa olemaan tärkeä osa Suomen sosiaalista hyvinvointia, mutta on syytä miettiä millainen osa.

Elinkeinorakenteen muutos, kaupungistuminen ja vaurastuminen hajottivat sukulaisyhteisöt Suomesta. Kenialainen ei ehkä ensinkään käsitä, miksi Eino on hoitokodissa eikä lastensa kodissa. Onko Suomessa käynyt niin, että hyvinvointivaltio on ikään kuin tahtomattamme luonut tilanteen, jossa ihmiset joutuvat erilleen luonnollisista hoitosuhteista. Kun sosiaalialan työmäärä vain lisääntyy ja tekijät vähenevät, apua tullaan kaipaamaan.

Jos Einolle ei kohta enää syötä mustikkasoppaa megakiireinen ammattilainen eikä 500 kilometrin päässä asuva ainoa lähiomainen, sen tekee Pirkko Pirtsakka. Mutta mitä pahaa tässä on - jos oletetaan, että Pirkko pysyy lestissään iltapalan tarjoajana ja mielen virkistäjänä. Vastustusta tuntuu olevan ilmassa. Osa hoitolaitoksen työntekijöistä saattaa vastustaa Pirkon tuloa tontilleen – vaikka nääntyy töidensä alle! Vasemmistolaisessa aatesuunnassa saatetaan vastustaa vapaaehtoisuuden rantautumista sosiaalisektorille historiallisista syistä. Mieleen muistuu erään ystävän tuima ilme, kun hänelle mainittiin tietyn vapaaehtoisjärjestön nimi: kuin Lapuan liike olisi tulenliekkeinä syttynyt hänen silmissään.

Voisiko vastustus vapaaehtoisuuden laajenemisessa sosiaalialalla kuitenkin olla juurtuneena ajatteluumme. Elämme hyvinvointivaltiossa, jonka tulee hoitaa sairaat, lapset ja vanhukset. Jospa kyseessä on vaurauden luoma ajatusmalli: järjestelmä hoitaa, vapaaehtoiset pitäkööt näppinsä erossa. Muistan pari vuotta sitten ns. ”Saulin listan” aiheuttaman kiivaan keskustelun: Ei nuorten syrjäytymistä pullaa leipomalla hoideta; mitä, ollaanko tässä purkamassa sosiaalipalvelujärjestelmää? Sosiaalialan toimijana mietin, mistä moinen tuikea reaktio, minullakin. Itse asiassa ”Saulin lista” oli käypä vapaaehtoisen tukiperheen puuhalista: ei siinä oltu viemässä töitä perhetyöntekijöiltä ja kuraattoreilta, vaan tuomassa ainutlaatuinen läsnäolon siivu jonkun lapsen elämään ansiokkaan ammattityön lisäksi. Eri asia on, tohdinko tätä ilmaista vanhalle isälleni, tuolle aikanaan punaisista punaisimman ammattiosaston - Wärtsilä 49:n - jäsenelle, joka näkee punaista kuulleessaan jo tietyn vapaaehtoisjärjestön nimen alkuosan, ja joka ei luojan kiitos ole kunnallisessa hoitokodissa Einon kanssa odottamassa mustikkasoppaa.

Jari Honka

Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

Kohtaamispaikkojen vapaaehtoiset

Vantaalla on kolme kaupungin ylläpitämää kohtaamispaikkaa. Ne ovat kaikki profiloituneet hieman eri tavalla. Nettikahvila Kafnetti on painottunut tietotekniikkaan, asukastila Tuulikontissa käy enimmäkseen senioreita ja kohtaamispaikka Myyringissä on toimintatupa sekä eri järjestöjen järjestämää toimintaa.

Kohtaamispaikkojemme vapaaehtoiset ovat kultaakin kalliimmat. He järjestävät erilaista toimintaa tiloissamme: on muistiryhmää muistisairauksien ehkäisyyn, englannin kielen kurssia aktivoimaan ja vahvistamaan käytännön kielitaitoa, sauvakävelyä kunnon ja mielen virkistyksesi, musiikin kuuntelua ja muistelua, "läppäripiiriläiset" ratkovat yhdessä tietokoneongelmia ja karaokeporukka harjoittelee lauluja ja esityksiä.

Monet vapaaehtoisemme ovat olleet ensin itse mukana asiakkaana ja siitä rohkaistuneet itse ryhmän ohjaajaksi. Kyselemme asiakkailtamme heidän mielenkiintonsa kohteita ja vahvuuksiaan. Kannustamme heitä ohjaamaan erilaisia ryhmiä. Monet vapaaehtoisemme ovat olleet mukana vapaaehtoistoiminnassa useiden vuosien, jopa vuosikymmenen ajan. Joskus vapaaehtoisemme ovat samanlaisissa toimissa kuin kaupungin palkkaamat työntekijät. Tässä kohtaan raja on usein hämärtynyt ja sitä pitää mielestäni tarkentaa ja terävöittää. Mikä kuuluu vapaaehtoiselle ja mikä palkatulle henkilökunnalle, mitkä ovat vapaaehtoisen vastuut ja velvollisuudet, mitkä ovat ehdottomasti kaupungille kuuluvaa toimintaa?

Jouluna kiitämme vapaaehtoisia ahkerasta aherruksesta kahvipaketin ja suklaan kera. Kaupunkitasoisesti järjestämme kiitosjuhlan tarjoiluineen ja esityksineen. Vapaaehtoisillamme on mahdollisuus tavata muita vapaaehtoisia kerran kuussa kahvittelun merkeissä. Keskustelemme menneestä kuukaudesta, mikä on mennyt hyvin ja mihin tarvittaisiin tukea ja ohjausta. Vapaaehtoisilla on puhelinnumero ja henkilön nimi, johon he voivat tarvittaessa ottaa yhteyttä. Hiukan huonosti ovat vapaaehtoisemme kokoontuneet. Tietty porukka on melkein aina, mutta muilla ei ole ollut tarvetta vertaistapaamisiin. Mietimme, miten vapaaehtoisemme saisivat parhaan hyödyn ja tuen tapaamisista vai pitäisikö kehittää jotain ihan uutta, mutta mitä?

Merja Asplund

Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

Kuka vie roskapussin?

Esitin otsikon kysymyksen Helsingin kaupungin vapaaehtoistyön neuvottelukunnan seminaarissa 20.11.2014. Seminaarin nimenä oli ”Vapaaehtoistyön visio Helsingissä” ja sen tavoitteena oli suunnata Helsingin vapaaehtoistyötä tuleville vuosille. Seminaariin oli kutsuttu ennen kaikkea Helsingin kaupungin päättäjiä, joita paikalla oli kuitenkin harmillisen vähän. Muita asiasta kiinnostuneita oli onneksi Helsingin kaupungintalon juhlasaliin saapunut ja seminaari oli kokonaisuudessaan onnistunut. Vapaaehtoistyön Kannusteiden jaon ja mielenkiintoisten puhujien lisäksi ohjelmassa oli paneelikeskustelu ”Vapaaehtoistoiminnan visio Helsingissä”. Panelisteina toimivat apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri, Työttömien valtakunnallisen yhteistoimintajärjestön puheenjohtaja Jukka Haapakoski ja kansanedustaja Sanna Lauslahti. Paneelikeskustelua johti neuvottelukunnan jäsen Petra Jääskeläinen.

Kysymykseni ”Kuka vie roskapussin?” liittyi siihen, kun ikääntyviä ja sairaita pyritään tulevaisuudessa hoitamaan entistä enemmän laitosten sijaan kodeissa.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa 92-vuotias Marketta on lähes liikuntakyvytön, mutta ei tarpeeksi saadakseen laitospaikan. Marketta on leski, omaiset asuvat toisella paikkakunnalla. Naapureita ei enää oikein tunne, kun muisti ei toimi niin kuin nuorena ja harvoinpa Marketta enää kodistaan mihinkään pääsekään, että heitä tapaisi. Kaupungin kotihoito huolehtii lääkkeistä ja ruuasta. Ystävällisiä ovat, mutta kovin kiireisiä. Diakoniatyöntekijä vierailee, kun pyydetään. Ja sitten on se aivan ihana Leena seurakunnan lähimmäispalvelusta. Hän on jäänyt työttömäksi, mutta saa kuulemma aikansa kulumaan paremmin, kun on joku, jonka luona käydä. Leenan kanssa onkin mukava kahvitella ja muistella menneitä. Kaksi kertaa kuussa käy palkattu siivooja, mutta se käy kalliiksi ja roskapussin saisi kyllä viedä useammin. Kuka sen veisi? Kuka sen saa viedä? Kenen se pitää viedä?

Sanna Lauslahti pohti äkkiseltään, että kyllä vapaaehtoinen sen voisi viedä. Pekka Sauri puolestaan totesi, että jos roskapussin viemisen ajatellaan kuuluvan peruspalveluihin, niin kotihoidon pitäisi huolehtia siitä. Jukka Haapakoski kertoi, että työttömiä on ”pikakurssitettu” kotipalvelun tarpeisiin. Partion edustaja yleisöstä ehdotti, että jos olisi käytettävissä palvelu, jonka avulla avunantajat ja -tarvitsijat löytäisivät toisensa, niin partiolainen voisi käydä roskapussin viemässä. Kunhan häntä ei sitten vain leimattaisi varkaaksi… Aivan oma kysymyksensä on sitten se, miten muistisairas, tekniikkaan tottumaton henkilö, jolla ei myöskään ole varaa hankkia minkäänlaista tietokonetta, voisi uusia nettisovelluksia käyttää. Mutta takaisin roskapussiin. Valveutunut vapaaehtoinen ei ehkä uskalla viedä roskapussia, ettei veisi ammattilaisilta töitä, käyhän Marketan luona palkattu siivooja. Ja roskakatoskin on lukollinen ─ saako vapaaehtoiselle antaa avainta? Kenen on vastuu, jos avain, jolla pääsee myös Marketan kotiin, joutuu hukkaan?

Näennäisen yksinkertainen kysymykseni roskapussin viemisestä osoittaa, millaisiin asioihin vapaaehtoistoiminnan järjestäjät nykyään törmäävät. Lähes päivittäin tulee eteen tilanteita, joissa täytyy pohtia, kenen on vastuu ja mitä sanovat lainsäädäntö ja vakuutusehdot. Vaikka itse vapaaehtoistehtävä olisi kuinka simppeli! Siksipä vapaaehtoistoiminta kaipaakin mm. selkeää lainsäädäntöä koottuna yhteen paikkaan.

Asia on onneksi vahvassa myötätuulessa, kun useat tahot ovat sinnikkäästi sitä jo pitkään ajaneet. Että vapaaehtoistoimintaan aidosti lainsäädännölläkin kannustettaisiin. Että Marketan roskapussin voisi viedä ilma pelkoa seurauksista. Että vapaaehtoisuus olisi kaikilla tavoin timanttia toimintaa.

Hanna Lipasti-Raulus

Kirjoittaja on Helsingin seurakuntayhtymän vapaaehtoistoiminnan koordinaattori ja hän opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

Vapaaehtoinen yksin kentän laidalla?

Meillä pelataan jalkapalloa. Meillä puhutaan jalkapallosta. Meillä katsotaan jalkapalloa. Meillä rakastetaan jalkapalloa. Ja meillä riidellään jalkapallosta. Ja äiti ei ymmärrä lajista mitään.

Jalkapallo on rakas harrastus perheen nuorelle miehelle, eikä mieskään vierasta palloa. Haluan olla aktiivisesti mukana lasten elämässä sekä osallistua ja tukea heidän harrastustoimintaansa mahdollisuuksien mukaan. Koen tärkeäksi sen, että pystyn tarjoamaan lapsille omaa, yhteistä aikaa, ja mikä olisi sen parempi tapa kuin harrastaminen. Minä en itse juuri pidä jalkapallosta, mutta olen oppinut hyväksymään sen asian, että perheen miehet sitä rakastavat. Lapsi kuitenkin on useimmiten innoissaan siitä, että hänet otetaan huomioon, hänestä ja hänen tekemisestään ollaan kiinnostuneita. Mietin helppoa tapaa osallistua pojan harrastamiseen, vaikkei omaa tietämystä ollutkaan. Aloin käydä seuraamassa treenejä silloin tällöin, tutustuin valmentajaan ja joukkueen muihin pelaajiin. Seuraava askel oli luvata pitää seuran turnauksessa kahvilaa. Toiminta on näyttänyt minulle uuden vapaaehtoistoiminnan muodon. Aiemmin en ole urheiluseuran kanssa toiminut. Tässäkin toiminnassa on valitettavaa huomata, että useimmiten ne ovat ne samat muutamat ihmiset, jotka pyörittävät toimintaa. Minä kuitenkin tapasin uusia ihmisiä, ymmärsin miten asiat toimivat ja opin uutta. Ja nautin siitä, että voin auttaa toisia. Samalla kun seuraan lapseni tekemistä, voin olla hyödyksi koko yhteisölle.

Ikävintä asiassa on mielestäni se, että usein olen seuraamassa treenejä valmentajan lisäksi ainoana aikuisena. Peleihin monet vanhemmat ilmoittavat etteivät voi osallistua edes katsojana/kuljettajana, saati että ottaisivat vastuulleen joitain tehtäviä. Ei ole tarkoitus, että kaikki osallistuisivat, mutta lasten ilo pelaamisesta on käsin kosketeltavaa ja on mieltä lämmittävää olla mukana seuraamassa. Joukkueessa on hyvin erilaisia pelaajia, mutta uskon, että jokainen haluaa tulla nähdyksi ja saada palautetta. Valmentaja pyrkii huomioimaan kaikki pelien lomassa. Mutta sekään ei aina onnistu ison porukan kanssa, vaikka kuinka valmentaja yrittää. Miltä tuntuu lapsesta, jonka vanhemmat eivät koskaan ole mukana katsomassa? On varmasti lapsia, joita asia ei häiritse tai he eivät ajattele asiaa. On kuitenkin lapsia, jotka pelien jälkeen hakevat kiitosta meiltä mukana olleilta aikuisilta. Tämä heille totta kai suodaan, mutta olisiko ollut liian vaikeaa vanhempien tulla katsomaan peliä? Omani on ainakin innoissaan siitä, että saa jakaa kentällä tapahtuneet hetket ne nähneen aikuisen kanssa. Nykyään tunnutaan suosivan sitä ajatusta, että lapsi pärjää itsekin, eikä tarvitse vanhempia. Nämäkin pelaajat ovat yhdeksän- tai kymmenenvuotiaita, minun mielestä vielä ihan lapsia, jotka tarvitsevat huolehtivan aikuisen vielä seuraansa - ei toki enää kädestä pitämään, mutta ohjaamaan ja tukemaan tarpeen mukaan.

Vapaaehtoisena voi toimia monella tapaa, eikä kaikkien vanhempien ole tarkoitus tulla tekemään vapaaehtoistoimintaa kentälle pelien aikana. Millä saadaan se pelko pois, että jos minä nyt osallistun, niin joudun tekemään samaa työtä seuraavat kymmenen vuotta? Tässä meidän aktiivien on hyvä katsoa peiliin, ja miettiä ettei hukuteta uusia aktiiveja (jos heitä joskus sattuu ilmestymään paikalle!) tehtävien määrään. On lähdettävä pienin askelin liikkeelle.

Vapaaehtoistoiminnassa on monia erilaisia tasoja toimia. Niille, jotka eivät halua osallistua toimintaan, se pitää suoda, mutta jollain tavoin heitä pitää silti kannustaa osallistumaan, tässä tapauksessa edes katsojana. Katsojakin saattaa jättää muutaman euron kahvikassaan pelien aikana. Minusta vapaaehtoistoiminta on mielekästä, helppoa tehdä ja se antaa minulle paljon iloa. Suurta iloa koen, kun lapsi vielä illalla muistelee pelin iloa ja kysyy, että näithän sinä varmasti kuinka hieno kuljetus ja syöttö olivat? Kyllä, äiti näki ja jakaa sen saman ilon harrastamisesta kanssasi.

Koen oloni hieman vaikeaksi, kun tapaan muita vanhempia ja tulee puhetta jalkapallosta. Usein vanhemmat eivät tiedä asioista muuta kuin sähköpostilla välitetyn tiedon harjoitusajoista tai peleistä. Minä en näe meidän perheessä sellaista vaihtoehtoa, ettei lasten tekemisistä, onnistumisista ja epäonnistumisista oltaisi kiinnostuneita. Perheissä on kuitenkin erilaisia tapoja toimia, ja tämä minunkin pitäisi oppia hyväksymään.

Taina Salomäki

Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

 

Innostumisesta ja innostamisesta

Tässä kirjoituksessa pohditaan vapaaehtoisten näkemistä asiakkaina ja vapaaehtoistoiminnan järjestäjän oman innostuksen tärkeyttä vapaaehtoisten rekrytoinnissa ja tukemisessa.

Vapaaehtoistoiminnan koordinaattorin tai vaikka yhdistyksen hallituksen olisi hyvä nähdä vapaaehtoiset asiakkaina. Toki toiminnasta hyödyn saava taho - omassa työssäni sijaisperheet sekä sijoitetut lapset ja nuoret - on toiminnan ”lopullinen” asiakas ja tärkeintä on hänen tai heidän hyvinvointinsa edistäminen toiminnan kautta. Kuitenkin vapaaehtoistoiminnan ja -johtamisen valmentaja Lari Karreista lainatakseni ”vapaaehtoinen toimii jos häntä huvittaa”, ja ilman vapaaehtoisia ei kohenneta myöskään vapaaehtoistoiminnan kohteina olevien hyvinvointia.

Edellisellä en tietenkään tarkoita, ettei vapaaehtoisilta voisi vaatia mitään tai edellyttää sitoutumista tehtävään, jonka he ovat luvanneet hoitaa. Mutta vapaaehtoisuuden palkka on toiminnasta saatu ilo ja merkityksellisyyden kokemus. Kissa ei elä kiitoksella, kun taas vapaaehtoinen ei pitkään jaksa vaivautua ilman vahvistusta toimintansa merkityksellisyydestä ja ääneen lausuttuja kiitoksen sanoja.

Asiakkuusnäkökulma tuo vapaaehtoistoiminnan järjestämiseen haastetta. Miten tarjota riittävästi mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen ja merkityksellisiin vapaaehtoistehtäviin sekä tarpeeksi ohjausta, tukea ja rakennetta toiminnalle, muttei kuitenkaan vaatia liikaa, tehdä vapaaehtoisuudesta taakkaa? Kenties kaikkein merkittävin tekijä palautuu vapaaehtoistoiminnan organisoijan omaan innostumiseen ja uskoon toiminnan tärkeydestä.

Vapaaehtoisten rekrytoiminen, innostaminen ja sitouttaminen edellyttävät omaa innostumista ja uskoa vapaaehtoistoiminnan merkityksellisyyteen; siihen, että vapaaehtoinen voi toiminnallaan vaikuttaa toiminnan kohteen elämään ja parantaa hänen hyvinvointiaan. Niin tuettavilta tai toimintaan osallistuvilta saatu palaute, aihealueen opiskelu ja tutkimuksiin perehtyminen kuin oma toimiminen vapaaehtoisena voivat vahvistaa tätä uskoa toiminnan hyötyihin. Asiaansa vilpittömästi uskova, toiminnan vaikutuksista kertova ja kiitoksella palkitseva vapaaehtoistoiminnan järjestäjä saattaa huomata, että niihinkin tehtäviin, joihin ei yleensä ole jonoksi asti vapaaehtoisia, voi löytyä uusia tekijöitä.

Aiemmissa tehtävissäni vapaaehtoistoiminnan saralla en ole aina onnistunut tukemaan vapaaehtoisiani niin suurella innostuksella ja omistautumisella kuin he ja heidän arvokas vapaaehtoistyönsä olisivat ansainneet. Nykyisessä kehittämistyössäni se on kuitenkin monin verroin helpompaa. Kun jatkuva, kiireestä johtuva mielen kohina ja tulostavoitteet eivät täytä ajatuksia, on tilaa ajatella ja olla luova; tarttua mahdollisuuksiin, jotka saattavat avautua siitä, kun joku kävelee sisään ja sanoo: ”haluaisin toimia vapaaehtoisenanne ja minulla on ajatus...”

Heini Aaltonen

 

Kirjoittaja työskentelee Pelastakaa Lapset ry:n, Pesäpuu ry:n ja Perhehoitoliitto ry:n yhteishankkeessa PePPi – Vapaaehtoiset voimavarana sijaisperheiden tukemisessa. Hankkeen puitteissa kehitetään sijaisperheiden tukihenkilötoimintaa sekä muita sijaisperheitä tukevia vapaaehtoistoiminnan muotoja. Kirjoittaja opiskelee parhaillaan Vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

 

Kohtasin arvoa ja merkitystä

Tapahtui pari-kolme vuotta sitten: Kansalaistorilla näkyy jotakin erilaista. Normaalisti näin kesällä frisbieitään viskovat, kolisevasti skeittaavat sekä vihreällä nurmikolla seurustelevat ja loikovat nuoret viihtyvät Eduskuntatalon, Musiikkitalon, Sanomatalon ja junaratojen kehystämällä alueella. Nyt siellä näkyy värikkäitä telttoja ja ihmisten hyörinää. Kuuluu musiikkia ja muuta humua. Mitä porukkaa, ja miksi?

Tuonne kiireellä, päätän tihentää askellustani. Rautalampi maailmankartalle -tapahtuman hyörinä imaisee satunnaisen kuljeskelijan keskelleen ihmettelemään. Puheensorinaa, naurua, liikettä ja värikkäitä vaatteita. Hei, nämä ovat savolaisia, päättelen. Tuolla on kiinnostavia puuistuimia, joissa voi ja pitää istua nenät vastakkain. Noin sosiaalista istuinmallia en ole ennen nähnyt.

Siirryn istumaan ja katselemaan eläväistä meininkiä. Huomaan jokusen julkkiksen ja pintapoliitikon. Ainakin Pekka Haavisto, Eero Heinäluoma ja Marco Bjuström näkyvät olevan paikalla. Tuolla jotkut jonottavat saadakseen makuelämyksiä ja suukokemuksia. Kojussa lienee tarjolla piirakoita tai sultsinoita tai ehkä kukkosia. Onko muikkukukkoa myös?

Tutkin tapahtuman ohjelmalistaa. Näyttää olevan useampipäiväinen Rautalampi maailmankartalle - tai ainakin Suomen kartalle -invaasio. Näyttämöllä eli stagella bändi musisoi, ja nyt on alkamassa Rautalampi-tietoisku.

Rautalampi on Pohjois-Savon maakunnan koillisosassa. Kunnassa asuu 1 770 ihmistä, eli 1,54 asukasta neliökilometrillä. Siellä on yli 550 kesämökkiä tai vapaa-ajan asuntoa.

Miksi tai miten tämä Rautalampi oli Kansalaistorille päätynyt? Hieman haikein tuntein jätän nyt Rautalammen, ja se tulee jättämään Kansalaistorin ja Helsingin ylihuomenna.

Nyt blogitekstin kimpussa: Miten edellä kokemani liittyy nyt tekeillä olevaan Vapaaehtoistoiminnan arvot ja merkitys -opintojakson blogitekstiin?

Eilisaamuna en vielä tiennyt mitä kirjoittaisin. Nykyään on tavallista googlailla, jos ei tiedä. Kokeilin eri hakusanoja: vapaaehtoistyö ja -toiminta, vapaaehtoinen työ ja talkoo. Putkahti linkki: www.talkoot.fi. Siis sitä tutkimaan, mutta ei vielä.

Eilen iltapäivällä olin Hyvän yhteiskunnan rakennuspalikat -seminaarissa Helsingin yliopistolla. Seminaarin loppupuheenvuoron piti kirjailija Elina Hirvonen. Hän kertoi kaksi kokemustaan Afrikasta. Hirvonen oli miehensä kanssa ajamassa autolla Sudanista Suomeen. He pysähtyivät tuttavaperheen luona Kairossa. Tuo perhe oli varakasta luokkaa, ja se asui näyttävässä omakotitalossa. Talon alakerrassa asuivat perheen palvelijat.

Elina Hirvonen oli kertonut, että hänen mummonsa oli elänyt elämäänsä palvelijana. Tuo kertomus oli pitänyt toistaa kolme kertaa. Perheen rouva ei ymmärtänyt sitä, miten on mahdollista palvelijan lapsenlapsen päästä korkeakoulutetuksi kirjailijaksi.

Ollessaan Etelä-Afrikassa Hirvonen kertoi huomanneensa, että hyväosaiset rikkaat puhuivat koko ajan pelosta. Etelä-Afrikassa on hyvin suuret tuloerot – jopa tuhatkertaiset rikkaimpien ja kaikkein köyhimpien välillä. Nuo rikkaat pelkäävät jatkuvasti kaikkea. Jos tuntematon tulee heidän ovelleen, pelätään. Kaupungilla kävellään pelko kurkussa. Eriarvoisuus luo köyhille ahdingon elämässä ja rikkaille pelon.

Nyt alan tutustua www.talkoot.fi -sivuihin. ”Talkoopäivä on voittoa tavoittelematon ja sitoutumaton liike, jonka tavoitteena on vaikuttaa suomalaiseen tekemisen kulttuuriin”, luen sivujen esittelytekstiä. Siis kysymyksessä näyttää olevan vapaaehtoinen tekeminen. Linkistä http://www.talkoot.fi/tietoa/ löytyy video, jonka pistän pyörimään.

Siinä se on. Rautalampi maailmankartalle -video alussa kuvaamastani tapahtumasta, joka nyt muistuu elävästi mieleeni. Päätin kirjoittaa tästä.

Videolla Anni Pihl, Suomen talkoohenkisimmästä kunnasta Rautalammilta, kertoo eläväisesti Kansalaistorilla ollesta tapahtumasta.

– Rautalammilta tullaan ja rahhoo on evväänä, no, ei vaineskaa, ei ole. Kerron toisenlaisista eväistä, toisenlaisista rikkauksista. Vapaudesta valita. Päätimme pystyttää pienois-Rautalammen Helsinkiin.

Rautalampelaisilla on yhdessä tekeminen sydämessä. Kansalaistorin tapahtumassa on tärkeätä jakaa yhdessä tekemisen ajatusta. Pihl esittelee Rautalammen reseptin: tarvitaan hullunkurisia ihmisiä, yhdessä tekemistä, intoa ja innostumista, umpihankihiihtämistä tai vastavirtaan uimista (siis tekemistä toisin) ja villejä ideoita. Ja kun yksi näyttää esimerkkiä; on mieletön idea, hullu visio, niin toiset tulevat mukaan.

Arvot ja merkitykset: Minulle alkavat arvot ja merkitykset kirkastua. Saan tämän tekstin sisältöön jotakin mieltä, järjestystä ja merkitystä.

Videon myötä elävänä mieleen noussut Kansalaistorin tapahtuma oli julkisessa tilassa. Ei missään kauppakeskuksessa, joita koko ajan uutisoidaan suunniteltavan lisää. Sen sijaan julkiset tilat tuppaavat käydä harvinaisiksi. Kansalaisten vapaus valita vähenee.

Elämää koskevat valinnat ovat yhtä tärkeitä kuin perustarpeiden tyydytys. Luottamusta vahvistaa se, että on jatkuva mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöönsä. Luottamuksen perusta on osallisuus.

Elina Hirvosen esimerkeissä osallisuutta ja luottamusta ei ollut. Meillä täällä Suomessa niitä on vielä jäljellä. Toivottavasti haluamme ne myös säilyttää, ja niitä myös lisätä. Vapaaehtoinen osallistuminen ja siihen kannustaminen ovat hyvän yhteiskunnan rakennuspalikoita.

Video: http://youtu.be/LqlShMqmBqQ


Vesa Vattulainen


Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.

Kestävää, villiä vapaaehtoisuutta onnellisuustaskuissa

 

Kun puhutaan yhdistysten ja vapaaehtoisuuden ammatillistumisesta, tarkoitetaan kahta asiaa. Ensiksikin palkalliset ihmiset ohjaavat ja organisoivat toimintaa ja toiseksi vapaaehtoisilta edellytetään kouluttautumista ja yhteisiä tapoja toimia. Vapaaehtoistoiminnan laatua parannetaan ja sitä saadaan ohjattua suunnitelmallisesti ja ennakoitavasti. Vapaaehtoisuudesta tulee tehokkaampaa ja tuloksellisempaa. Ammatillistumisen tukema vapaaehtoistoiminta on siten myös helpommin mitattavissa ja osoitettavissa olemassa olevaksi yhteistyökumppaneille, rahoittajille ja yhteiskunnalle.

Ammatillistunut, organisoitunut ja hallittava on kestävää. Kestävyyteen sisältyy ajatus siitä, että vapaaehtoisuus ei ole itsestäänselvyys vaan se edellyttää myös vapaaehtoisten palkitsemista ja huoltamista. Aiemmin vapaaehtoisista huolehtiminen verhoutui retkiin, juhliin ja virkistyspäiviin. Nyt se tapahtuu tarkennetusti ryhmätapaamisissa ja koulutustilaisuuksissa. Vapaaehtoisuus muuntuu yhteiskunnallisen ilmapiirin myötä. Vapaaehtoisuuden sosiaalinen lokero saa uusia ilmenemismuotoja.

Toisaalta vapaaehtoisuutta on aina ollut. Se voi olla hyvinkin villiä, vapaata ja omaehtoista. Se on kauppakassin kantamista, pihan kolaamista, saunottamista, kyydin tarjoamista, tiedon jakamista, lomakkeiden täyttämisessä auttamista, ventovieraan kuuntelemista, toisen ihmisen hädän jakamista – ilman, että toimintaa ohjaa yhdistys tai jokin muu taho. Villi vapaaehtoisuus voi olla hetkellistä, pitkäkestoista ja sitovuudeltaan moninaista. Se voi olla sattuman yhteen saattamien ihmisten, ystävien tai sukulaisten keskinäistä. Villi vapaaehtoisuus ei asetu samalla tavalla mitattavaksi ja hallittavaksi kuin ammatillistunut, kestävä vapaaehtoisuus.

Vaikka villi ja kestävä vapaaehtoisuus kuulostavat toistensa vastakohdilta, ne tarvitsevat toisiaan. Villille vapaaehtoisuudelle ominainen omaehtoisuus on vapaaehtoisuuden perusta ja toisaalta kestävät rakenteet helpottavat vapaaehtoistoiminnan tavoitettavuutta. Villi vapaaehtoisuus on viehko mixtuura itsekästä ja toisen luontaisesti huomioivaa toimintaa. Haluan kuulua niihin ihmisiin, jotka jatkavat tätä toisen ihmisen äärelle pysähtymisen perinnettä, vaikkeivät organisoituun vapaaehtoistoimintaan osallistuisikaan. Vapaaehtoistyön päivän juhlintaan voi jokainen osallistua tekemällä villin, vapaaehtoisen auttamisteon!

Onnellisuustasku on paikka, jossa on helpompi hengittää kuin sitä ympäröivässä maailmassa. Se on ihmisten keskinäisen yhdessäolon paikka. Onnellisuustaskuja löytyy sieltä, missä jonkin sortin joukko ihmisiä jakaa keskenään asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä. Onnellisuustaskut ovat kestävän vapaaehtoisuuden varaan rakentuvia paikkoja, joissa osallistujien keskinäinen villi vapaaehtoisuus alkaa kukoistaa. Onnellisuustasku voi rakentaa osallistujille turvallisuutta tuovia raja-aitoja. Rajojen rakentaminen ei ole heikko asia; se on osa yhteisöjen ja ryhmien toiminnan logiikkaa. Taskun rajat eivät ole toiminnan rajoja vaan toiminta voi suuntautua vahvasti ulos taskusta – vaikkapa tiedottamisena tai vaikuttamisena.

Onnellisuustaskussa on ristiriitoja, neuvottelua, pohdintaa, valtaa ja voimaa. Siellä pysytään, koska toimiminen koetaan mielekkääksi. Vahvistaessaan ryhmään kuulumisen, vaikuttamisen tai turvallisuuden tunnetta tasku vahvistaa osallisuuden kokemusta. Se on osa välittävää tasoa, joka sitoo yksilön yhteisöön ja yhteiskuntaan. Erityiseen arvoon onnellisuustaskut nousevat, kun osallisuus, osallistuminen tai vaikuttaminen yhteiskuntaan on muutoin heikoissa kantimissa. Taskuissa kestetään ympäristön painetta, päästään yli heikoista hetkistä ja luodaan perustaa yhteisöllisyydelle. Hyvin toimivassa demokratiassa onnellisuustaskut ovat reiällisiä – ne ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Liisa Hokkanen, sosiaalityön lehtori Lapin yliopistosta

Tekstin akateeminen tausta löytyy viimeisimmistä tutkimuksistani:

”Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet” Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopisto: Rovaniemi sekä Acta Electronica Universitatis Lapponiensis 145. 2014.

”Mielenterveysaktiivien toiminta. Kysely Mielenterveyden keskusliiton jäsenyhdistysten aktiivitoimijoille” Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja B 85. 2014.

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

 

Oikeus osallistua

Esikoiseni synnyttyä kiinnostuin Mannerheimin Lastensuojeluliiton toiminnasta. Menin liiton nettisivuille etsimään tietoa kuntani paikallisyhdistyksestä. Löysin yhdistyksen puheenjohtajan nimen ja puhelinnumeron, siinä kaikki.  No, en todellakaan aikonut soittaa jollekin tuntemattomalle kyselläkseni miten toimintaan pääsisi mukaan, joten se siitä. Myöhemmin eksyin uudestaan MLL:n sivuille ja päätin liittyä jäseneksi. Liittymislomakkeessa oli kohta: ”Olen kiinnostunut toimimaan aktiivisesti. Toivon että paikallisyhdistyksestä otetaan minuun yhteyttä.” Mietin pitkään, uskallanko laittaa rastin kohtaan ”kyllä”. Mitä tarkoittaa aktiivisesti toimiminen? Onko minulla jotain annettavaa? Mitä ajattelee se henkilö, joka viestin ottaa vastaan: ”Mikä tuokin luulee olevansa?” Jos yhdistyksellä olisi ollut nettisivut, olisin voinut ensin etsiä tietoa sieltä. Keitä ovat nämä aktiiviset toimijat? Mitä he tekevät? Onko jotain, mihin minä voisin osallistua? Jätin rastin laittamatta.

Paikallislehdestä löysin tiedon MLL:n perhekahvilasta, ja päätin mennä sinne. Ensimmäinen käynti jännitti. En tiennyt mitä siellä olisi vastassa, keitä siellä käy, tai mitä siellä tehdään. Pian huomasin, että olin jännittänyt turhaan. Perhekahvilassa oli vertaisiani; kotiäitejä pienten lasten kanssa. Jutun aiheita löytyi helposti ja tutustuin uusiin ihmisiin. Perhekahvila pyörii täysin vapaaehtoisvoimin ja jossain vaiheessa minulta kysyttiin, haluaisinko joskus tulla avaamaan ovet. En heti uskaltanut suostua. Kahvila aukeaa kello 10 ja minä ja esikoiseni olimme kovin aamu-unisia, joten mietin miten ikinä ehtisimme ajoissa. Ja olin huomannut, että usein ovien avaaja oli leiponut jotain. Enhän minä oikein edes osannut leipoa!

Sattumalta tapasin paikallisyhdistyksen puheenjohtajan käydessäni vierailulla työpaikallani. Kahvipöydässä työkaverini vinkkasi hänelle, että minut kannattaisi ottaa toimintaan mukaan. Ennen yhdistyksen syyskokousta sainkin puhelun: haluaisinko lähteä mukaan hallitukseen? Silloin uskalsin vastata kyllä. Järjestäytymiskokouksessa jaettiin vastuualueet, ja minä sain työkseni nettisivujen tekemisen. Mikään koodaaja en todellakaan ole, mutta liiton valmiilla pohjalla nettisivujen tekeminen oli helppoa - melkein kuin kirjoittaisi kirjoitusohjelmalla. Innostuin asiasta kovasti. Pian huomasin, että yhdistystoiminta alkoi täyttää suurta aukkoa, mikä elämääni oli tullut jäädessäni äitiyslomalle työstäni. Sain mielekästä ja innostavaa tekemistä, joka antoi lisävirtaa muillekin elämän alueille. Opin, sain uusia haasteita, tutustuin ihmisiin, sain ideoida toimintaan ja lopulta huomasin, että tekemisilläni oli positiivinen vaikutus myös monen muun elämään.

Kun nyt - melkein neljä vuotta myöhemmin - katson taaksepäin, voin vain todeta että kyllä. Minullakin oli annettavaa, oli monta asiaa mihin voin osallistua ja pääsin jopa luomaan monia uusia asioita, mihin joku muu voi osallistua. Uskon tietäväni mitä se jäsenyyslomakkeen vastaanottaja olisi ajatellut; ”Hei, hienoa! Me saadaan uusi, aktiivinen ihminen joukkoomme.”

Vapaaehtoisena toimimisesta voi saada yhtä paljon kuin se antaa, ehkä enemmänkin. Sen vuoksi jokaisella tulisi olla oikeus osallistua vapaaehtoistoimintaan. Tekemällä hyvää, auttamalla vertaistaan, auttaa vääjäämättä myös itseään. Olen omalla toiminnallani yhdistyksessämme yrittänyt poistaa esteitä osallistumiselle ja madaltaa kynnystä kysyä: ”Voinko auttaa?” Haluan, että jokaisella on mahdollisuus kokea itsensä osalliseksi. Meidän aktiivisten vapaaehtoistoimijoiden tulisi myös muistaa vastata edellä mainittuun kysymykseen ”kyllä”. Vaikka apua ei juuri nyt tarvittaisi, kysyjälle suurin apu voi olla saada osallistua. Jokainen omalla tavallaan ja oman kokoisella panoksellaan. Sillä mitä osaa, tai mitä on valmis oppimaan. Voi ihan vaan yhden kerran tulla perhekahvilaan ja lukea sadun lapsille. Tai voi tehdä niin kuin minä; opetella leipomaan ja riemuita siitä, mitä saa ja saa antaa.

Elina Koivuniemi

 

Kirjoittaja työskentelee asuntola- ja vapaa-ajan ohjaajana Sastamalan koulutuskuntayhtymässä ja opiskelee Vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa AMK:ssa. Hän on MLL:n Punkalaitumen yhdistyksen hallituksen jäsen ja yhdistyksen tiedotusvastaava.

Hallituksessa on hauskaa



 

Olen aina ollut innokas vapaaehtoinen, koska olen halunnut pelastaa maailmaa sen vähän kuin nyt yksi ihminen voi. Sosiaalialan koulutuksen saaneena ihmisten kanssa toimiminen tuntuu luontevalta. Olenkin kokeillut kaikenlaista luovien ryhmien ja vertaisryhmien vetämisestä aikuisten ja lasten tukihenkilötoimintaan, keikkasaattajan rooliin ja vanhusten ystäväpalveluun. Jotkut näistä vapaaehtoispaikoista ovat olleet antoisia ja opettavaisia, mutta melko usein myös henkisesti raskaita. Olen saattanut tuntea niissä itseni joko tarpeettomaksi tai ylityöllistetyksi. Harmittavan usein vapaaehtoisuus ei myöskään ole kestänyt yli vuotta, sillä jossain vaiheessa työstä saatu on muuttunut taakaksi. Ei vaan enää ole huvittanut, vaikka syyllisyys lopettamisesta on aina ikävä kestää.

Töissä olen aina tykännyt luoda uutta, miettiä erilaisia ratkaisuja ongelmiin, kyseenalaistaa totuttuja käytäntöjä. Kuten työssä, myös vapaaehtoisuudessa motivaationani on myös halu vaikuttaa asioihin ja parantaa jonkin ihmisryhmän tai yksilön oloja. Siksi onkin niin kummallista, etten koskaan ole tullut ajatelleeksi sitä vapaaehtoisroolia, josta on viimeisen puolen vuoden aikana tullut oman vapariurani "menestystarina".

Kaikki alkoi siitä kun mä uuden pestin sain… nimittäin Reumaliitossa. Minut palkattiin vuoden alussa 2014 kartoittamaan liittoomme jäsenyhdistysten toimintaa, ja koska Reumaliitolla on 159 jäsenyhdistystä, oli edessä "ihan muutama" rupatteluhetki yhdistysaktiiviemme kanssa. Lokakuussa valmistuneessa raportissa sai äänensä kuuluviin yli 100 yhdistysaktiivia, joista suurin osa oli hallituksen jäseniä. Kuulin kokemuksia yhdistys- ja hallitustyöstä kautta Suomen ja mikä opettavainen kokemus tämä olikaan! Yhdistysaktiivit jakoivat pyyteettömästi ilonsa ja surunsa, ongelmat ja onnistumiset kanssani, ja siitä heille iso kiitos. Heidän tekemänsä vapaaehtoistyön merkitystä ei voi yliarvioida.

Kartoitustyölläni oli vaikutus myös omaan elämääni. Kuullessani hallitustyön kiemuroista se rupesi aivan mahdottomasti kiinnostamaan minua, aivan ensimmäistä kertaa. Omat mielikuvani hallituksesta olivat sitä ennen olleet hyvin epämääräiset. Jotain pölyttynyttä asiakirjojen kääntelyä vakavahenkisen porukan kesken, ja siihen varmaan piti olla jokin alan koulutus tai ainakin tilintarkastajan työkokemusta… Aiemmin vapaaehtoistyötä etsiessäni ei ollut ekana tullut mieleen että lähdenpä hallitukseen.

Vaan nytpä lähdin: minulle mielenkiintoisessa yhdistyksessä, Etelän-SYLIssä, oli kuin tarjouksesta auki hallituspaikka ja marssin reippaana tyttönä kevätkokoukseen ja ilmoitin, että minä olen sitten ensimmäistä kertaa asialla. Eikä haitannut - kiinnostus ja innostus asiaan riitti, ja minut toivotettiin tervetulleeksi. Puoli vuotta myöhemmin olen saanut olla mukana nuorekkaassa, innovatiivisessa ja lämminhenkisessä porukassa, jossa mielipiteitäni ja ehdotuksiani kuunnellaan. Hallitustyötä oppii oikein hyvin tekemällä ja kavereilta saa opastusta kokouskäytäntöjen saloihin. Minulla on ollut tosi kivaa!

Haluaisinkin tällä kirjoituksellani rohkaista vapaaehtoisia ennakkoluulottomuuteen miettiessänne, minkälainen vapaaehtoistyö sopii juuri sinulle. Se voi ollakin se yllättävä vaihtoehto. Oman työni kautta kuulen jatkuvasti reumayhdistyksistä, joiden hallitukseen ei millään meinata saada uusia tekijöitä. Ehkä nuoremmat pelkäävät sitoutumista, vastuuta tai sitä, etteivät osaa? Ehkä hallitustyö ei ole yhtä trendikästä kuin kansanliike- ja tempaustoiminta? Olisi hienoa, jos näitä mielikuvia saataisiin muutettua ja voitaisiin rekrytoida uusia innokkaita tekijöitä yhdistyksiin, jotka heidät niin mielellään toivottaisivat tervetulleeksi. Onhan hallitustyö upea tapa vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin ja ottaessasi vastuuta tulet varmasti saamaan työpanoksestasi myös kiitosta.

 

Reumaliiton suunnittelija Pihla Aaltonen (kuvassa keskellä)

 

Seuratyö palkitsee vai ”pakko löytää joku”

Tiedustelin eräässä seuraseminaarissa osallistujilta, kuinka monta vuotta kukin on ollut mukana jalkapallotehtävissä. Vastaukset vaihtelivat Milan alle vuodesta Raimon yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Minä ihastelin ääneen Raimon pitkää seuratyörupeamaa ja kyselin, mikä oli saanut hänet pysymään mukana niin pitkään.  ”No kun ei kukaan muukaan ole näitä juttuja halunnut tehdä”. 

Plääh. Odotin jotain upeaa kerrontaa siitä, miten hienoja elämyksiä seuratoiminta on vuosien varrella antanut. Miksi ihmiset varsin usein kertovat, että ovat mukana, koska ei ole ketään muuta, joka olisi tarjoutunut hommat hoitamaan? 

Lähtisitkö sinä mukaan vapaaehtoistoimintaan jos lähtökohtana olisi Raimon puheenvuoro? Hyppäisitkö mielelläsi Raimon tennareihin? Mitäpä jos Raimo olisikin hehkuttanut, miten upeita kokemuksia hän on vuosien varrella seuratyöstä saanut? Jos Raimo olisi kertonut, miten hienoja ihmisiä on saanut kavereikseen ja kuinka lähikaupassa perheet moikkailevat ja lapset muistelevat, miten juuri hän opetti heidät potkaisemaan.    

(kuva: Antti Zetterberg)

Työskentelen jalkapalloseurojen ja niissä toimivien seurojen päätoimisten työntekijöiden sekä vapaaehtoistoimijoiden kanssa. Ikuisuuskysymys vaikuttaa olevan, mistä löydämme ihmiset toteuttamaan seuratoimintaa. Samaan aikaan vapaaehtoistyö on elintärkeää laajan jalkapallotoiminnan takaamiseksi. Jos vapaaehtoistyö seuroissamme loppuisi, kohoasi harrastamisen hinta pilviin ja liikkuminen jalkapallon parissa olisi mahdollista vain harvoille.

Vapaaehtoisten johtamisen näkökulmasta on äärimmäisen tärkeää pohtia, miten puhumme vapaaehtoistyöstä. Korostammeko toiminnan vaativuutta, sitovuutta ja raskautta vai kerrommeko miten hienoja kokemuksia hommasta voi saada? Painotammeko, että tehtävään on ”pakko löytää joku” vai korostammeko seuratyön palkitsevuutta? Vapaaehtoistyössä annetaan muille arvokasta panosta. Samalla vapaaehtoistyö on antamisen ohella vahvasti saamista. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö lisää onnellisuutta ja nostaa elinajanodotetta. Kun korostamme vapaaehtoistoiminnan tätä puolta voi rekrytoinnista parhaimmillaan syntyä positiivinen kierre, jossa toimintaan tarjoudutaan mukaan innolla.

Seuraavan kerran kun tapaamme ”Raimoja” niin onnitelkaamme heitä hienosta valinnasta sekä pitkästä ja onnellisesta elämästä!

Seuratyö palkitsee –videoklipeissä jalkapallon vapaaehtoistoimijat kertovat mitä seuratyö antaa heille.

Minttu Paavola
Seuratoiminnan asiantuntija, Suomen Palloliitto

Jokainen päivä on vapaaehtoisten päivä! Joulukuun kolmas vapaaehtoiset ovat kuitenkin erityisessä valokeilassa, koska silloin Suomessa vietetään kansainvälistä vapaaehtoisten päivää. Kansalaisareena julkaisee blogillaan asiantuntijakirjoituksia vapaaehtois- ja kansalaistoimintaan liittyen osana Vapaaehtoisten päivän kampanjaa.

Vapaaehtoisuus on timanttia toimintaa

 

Voiko asiakasta johtaa?

Luin juuri erään kulttuurituotannon opiskelijan vapaaehtoistoimintaa käsittelevän opinnäytetyön, jossa oli minulle uusi näkökulma. Työhön liittyneeseen projektiin mukaan rekrytoidut vapaaehtoiset nähtiin vapaaehtoisorganisaation asiakkaina, ei ensisijaisesti ”työntekijöinä”.

Useimmiten näkökulma on se, että palveluja tuottava järjestö tai muu organisaatio hakee vapaaehtoisia tekijöitä erilaisiin tehtäviin, joissa asiakkaaksi mielletään toiminnan kohteet. Näitä ovat esimerkiksi erilaiset tuen ja virikkeiden tarvitsijat. Joskus asiakkaaksi ymmärretään jopa toinen, palvelun tilaajana toimiva organisaatio.

Opinnäytteen kuvaamassa tapauksessa organisaatio oli palveluntuottaja, mutta palvelu, jota tarkasteltiin, oli itse vapaaehtoistoiminta.

Projektissa pohdittiin ensin palvelumuotoilun käsittein, mitkä ovat asiakkaan eli vapaaehtoisen palvelupolun tärkeimmät kontaktipisteet. Niitä ovat kaikki asiakkaan kokemat palveluprosessin vaiheet alkaen siitä, kun hän saa kuulla tarjolla olevasta vapaaehtoistoiminnasta siihen, kun häntä projektin päätyttyä kiitetään. Niiden avulla pyrittiin ennakoimaan, mitä palveluntarjoajan eli tässä tapauksessa kulttuuriorganisaation on otettava huomioon, jotta asiakas saisi mielekkään palvelukokemuksen.

Mitä kaikkea tämä voisi tarkoittaa vapaaehtoistoiminnan johtamisen näkökulmasta?

Humanistinen ammattikorkeakoulu järjestää jo kolmantena vuonna peräkkäin vapaaehtoistoiminnan johtamiseen perehdyttävän koulutuskokonaisuuden. Aiemmin erikoistumisopintoina tarjottu koulutus on tänä lukuvuotena osa avoimen ammattikorkeakoulun opintoja. Kolmesta viiden opintopisteen modulista koostuva paketti osoittautui tulevan tarpeeseen: kaikki halukkaat eivät valitettavasti mahtuneet mukaan.

Yksi keskeinen tarve, johon tämäntyyppiset koulutukset tuntuvat vastaavan, on kokemusten vaihto ja sitä kautta uusien näkökulmien saaminen oman työn kehittämiseen. Kun tutuksi ja rutiiniksi tullutta toimintatapaa katsoo uudesta vinkkelistä, ajatukset sujahtavat kuin itsestään vapaammille radoille.

Tässä blogissa Vapaaehtoistoiminnan johtaminen organisaatioissa -opintokokonaisuuden Vapaaehtoistoiminnan arvot ja merkitys -osion opiskelijat välittävät lukijoille omia kokemuksiaan, oivalluksiaan ja pohdintojaan seuraavien kuukausien ajan. Toiveeni on, että nämä tekstit tulevat toimimaan myös vilkkaan keskustelun avaajina.

Juha Iso-Aho

(Kirjoittaja on Vapaaehtoistoiminnan johtaminen organisaatioissa -koulutuskokonaisuudesta vastaava Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtori)

Myötävirtaan

Ennen meillä ei ollut sosiaalista mediaa, oli vain sosiaalinen omatunto. Nyt meillä on sosiaalinen media, muttei enää sosiaalista omaatuntoa. Vai onko kuitenkin?

Vapaaehtois- ja vertaistoiminta on tärkeä osa sosiaalista omaatuntoamme. Sitä tekee jo lähes puolet kansalaisista ja tekisi enemmänkin, mikäli joku kysyisi ja auttaisi alkuun. Vapaaehtoistyön ja vertaistoiminnan sosiaalinen ja taloudellinen merkitys on yhteiskunnassamme suuri ja se kasvaa edelleen.

Toiminta kumpuaa ihmisistä ruohonjuuritasolla ja on siten kestävällä pohjalla. Vapaaehtoistoiminnan tarvetta ei voi kyseenalaistaa, eikä sen tyydyttämistä saisi kahlita keinotekoisin rajoituksin. Tällä hetkellä lainsäädäntömme ei tue kunnolla vapaaehtoistoimintaa, minkä lisäksi yhteiskunnassamme on monia vapaaehtoistoiminnan esteitä. Juridisaatio jyllää ja esimerkiksi verotuskäytäntö rajoittaa työttömien vapautta toimia vapaaehtoistyössä. Lainsäädäntö ja ohjaus on saatava edistämään ja kannustamaan vapaaehtois- ja vertaistoimintaa.

Kansalaisareena ry on johtava vapaaehtoistyön edunvalvoja ja verkosto-osaaja, joka ajaa vapaaehtoisten etua ja luo uusia vapaaehtois- ja vertaistoiminnan malleja edistäen vapaaehtoista ja omaehtoista toimintaa, vertaisuutta ja yhteisöllisyyttä. Tämän vuoden aktiviteetit huipentuvat 3.12. Vapaaehtoisten päivään, Vapaaehtoistoiminnan messuihin ja Vuoden vapaaehtoisen valintaan.

Nykyisillä ja ensi vuoden huhtikuussa valittavilla kansanedustajilla on merkittävä rooli vapaaehtoistoiminnan edellytysten parantajana. Kansalaisareena haluaa haastaa Eduskunnan täysimääräisesti tähän työhön. Vallitsevassa taloustaantumassa erityisesti Suomessa olisi tuiki tärkeää kohottaa kansakunnan mielialaa sekä luoda tekemisen meininkiä. Ihmisten toimintakyky, työkyky ja työhyvinvointi ammentavat voimaa vapaaehtois- ja vertaistoiminnasta.

Keskiössä ovat vapaaehtoiset, joiden etua ja jaksamista Kansalaisareena elämäntehtävänään hoitaa yli sektori- ja organisaatiorajojen. Loppua kohti kääntynyt vuosi on yksi virstanpylväs tässä työssä. Tähtäimessä on kansainvälisesti tunnettu Suomi, jossa välittäminen, toisista huolehtiminen, vapaaehtoistoiminta ja vertaistuki ovat korkealla tasolla ja jossa lainsäädäntö ja toimintakäytännöt tukevat kansalaisten keskinäistä omaehtoista toimintaa sekä organisoitua vapaaehtoistyötä.

Markku Vaittinen

Kansalaisareena ry

puheenjohtaja

 


Jokainen päivä on vapaaehtoisten päivä! Joulukuun kolmas vapaaehtoiset ovat kuitenkin erityisessä valokeilassa, koska silloin Suomessa vietetään kansainvälistä vapaaehtoisten päivää. Kansalaisareena julkaisee blogillaan asiantuntijakirjoituksia vapaaehtois- ja kansalaistoimintaan liittyen osana Vapaaehtoisten päivän kampanjaa.

Liikuta minua -kampanja toi liikettä ja kulttuuria Kukanpäivään

Kukanpäivän Liikuta minua -kampanja haastoi tänäkin vuonna järjestöt ja yhteisöt luomaan oman vapaaehtoistoiminnan tapahtuman. Kampanjassa sai luoda täysin omannäköisen ja -kokoisen vapaaehtoistoiminnan keväisen tempauksen.

Kukanpäivänä 13.5. järjestettiin viitisenkymmentä tapahtumaa lähes kolmellakymmenellä paikkakunnalla.

Alla tunnelmia eri tapahtumista. Kuvia päivitetään lisää toukokuun aikana.



Lempäälän liikutapalvelujen tapahtumassa pelattiin Bocciaa.

(Kuva: Anne Nummenpää)



Kemin Majakkatalon järjestämässä Liikuta Minua -suunnistuspäivässä kulttuurikaveri-vapaaehtoiset liikuttivat ihmisiä tutustumaan terveys- ja kulttuuripalveluihin. Perämeren YLE teki aiheesta uutisen.

(Kuva: Sinikka Kähkönen)


SPR Kuusankosken osaston Ystäväpalvelun vapaaehtoiset ulkoilivat Kettumäen palvelukeskuksen asukkaiden kanssa.

 (Kuva: Helena Lukkarinen)


Suomen Radioamatööriliiton tapahtumassa pidettiin radiosuunnistusta Helsingin Paloheinässä. Kuvassa valmistaudutaan päivää varten.

(kuva: Kimmo Lehtosaari)

 
Tyrnävän seurakunnan tempauksessa haettiin ikäihmisiä toritapahtumaan.

(Kuva: Johanna Rantala)

SLE-yhdistyksen tempauksessa osallistujat latasivat kuvia Facebookiin omasta lempiliikuntamuodostaan. Alla: Koiran kanssa Kirsikkapuistossa/Päivi Vaarakallio: "Minun päivittäinen liikuntamuotoni on koirani kanssa reipas lenkkeily.”

(Kuva: Päivi Vaarakallio)

Päijät-Hämeen Kumppanuusverkosto järjesti puistotreffit, joiden ohjelmassa oli kukkien istutusta, pelejä ja muuta mielenkiintoista. Etelä-Suomen Sanomat teki aiheesta etukäteen jutun.

 (Kuva: Helena Haaja)


Vantaan Koivukylän vanhustenkeskuksella pidettiin liikuntailtapäivä, johon kuului muun muassa pihapelejä.

(Kuva: Heikki Heikkurinen)


Kuortaneen ikäihmisten liikuntailtapäivää vietettiin 15.5. Paikalla oli pitkälti toistasataa ikäihmistä sekä kotoa käsin että asumispalveluyksiköistä. Vapaaehtoisjärjestöt, seurakunta, kunnan peruturva- ja liikuntatoimi sekä Kuortaneen Urheiluopiston opiskelijat järjestivät paljon myönteistä palautetta saaneen tempauksen.
 

 (Kuva: Marjut Lilja)


Metsolan Hovin tapahtumassa Oulussa ohjelmassa oli liikuntaa, askartelua, makkaranpaistoa, kahvit ja muurinpohjalätyt ja mukavaa yhdessäoloa.

(Kuva: Anna-Maija Sälkiö)



Yhdessä Selviytymisen Tuki ry:n Tampereen tapahtumassa vapaaehtoiset ulkoilivat vanhusten kanssa kulkueena. Jujuna oli pukeutua hassuihin
kukallisiin asuihin ohikulkijoiden piristykseksi. 

(Kuva: Leo Lindell)


Tampereen kaupungin museopalveluiden vapaaehtoiset kulttuuriluotsit ja Vapriikin kuva-arkisto pistivät pystyyn Mennen tullen –näyttelyn Kahvila Amurin Helmeen

  (Kuva: Marika Tamminen)


Sateinen sää ei haitannut Kouvolan taidekävelyä.

 (Kuva: Toni Puuronen)


Helsingin Kannelmäen palvelutalon ja Kulttuurikavereiden tapahtumasta kirjoitettiin Sote-viraston vapaaehtoistoiminnan sivuilla.